Kävin useamman vuoden jälkeen sukumme kesämökillä ja kohtasin jälleen riemastuttavan valojenhallintapaneelin. Se edustaa mainiosti näennäistä yksinkertaisuutta, käyttöliittymää joka näyttää päältä helpolta, mutta paljastuu käytössä todella tuskaiseksi. [Vrt. Kuinka nappien vähentäminen lisää monimutkaisuutta]

Painikkeiden painaminen kytkee valoja päälle. Samalla painikkeen oma valo syttyy. Toinen painallus sammuttaa valon. Lisäksi muutamia valoja voi säätää erillisellä himmentimellä.

Ongelmana on, ettei mistään tiedä, mikä painike liittyy mihinkin valoon. Näin valojen päälle laittaminen on yhtä arvailua. Tätä varten paneelia onkin modattu käytön myötä, ja yleisimmin tarvittuihin painikkeisiin on liimattu teipinpaloja.

Epäselvien mappauksien lisäksi vasteen puute häiritsee. Paneeli on keskeisellä paikalla oven suussa, mutta kaikkia valoja siitä ei näe. Osa lampuista saattaa olla palanut, osa sijaitsee kulman takana ja osa ulkona. Myöskään kaikki paneelin kytkimien omat valot eivät toimi syystä tai toisesta. Niinpä valo saattaa olla päällä, vaikka paneelista päätellen näin ei olisikaan.

Tämä on erityisen riemastuttavaa, kun on lähdössä kotiin mökiltä ja yrittää sammuttaa valoja. Ei riitä, että kaikki paneelin valot ovat pimeinä. Tämän jälkeen täytyy käydä vielä erikseen kurkkimassa, ettei valo pala missään. Ja jos sattuu palamaan, täytyy summa mutikassa arpoa, mistä sen saisi pois.

Mieleen tulee väistämättä Donald Normanin Psychology of everyday thingsissä esitelty valojenhallintapaneeli. Don teetti seinään kolon, jotta sai paneelin asennon vastaamaan paremmin huoneen muotoa ja asetti kytkimet huoneen pohjapiirroksen mukaisesti. Melkoista hifistelyä, mutta toiminee jonkin verran paremmin.

Ylen uutinen iPhonen suosiosta Suomessa on levinnyt kiihkeästi kaikkiin uutislähteisiin, vaikkei Sonera vieläkään suostunut antamaan tarkkoja tietoja laitteen myyntimääristä. [Huhujen mukaan väitetty 50 000 laitetta saattaa sekin olla alakanttiin – mutta huhuja nyt voi keksiä tarvittaessa lisääkin.] Uutisia on myös kommentoitu ahkerasti jo vuosikausia käytetyillä argumenteilla.

Vaikka tämän blogin piti olla tauolla, kunnes saan pari hommaa valmiiksi, en malta olla kommentoimatta kahta toistuvaa väitettä.

1. iPhone on hyvä multimedialelu, mutta peruskäyttö – puhelut, tekstarit ja sähköpostit – toimivat Nokialla paljon paremmin.

iPhone on puhelimena parempi kuin yksikään käyttämäni Nokia tai muu laite. Moni pikkujuttu on toteutettu huomattavan kätevästi.

Kaiutinpuhelun saa päälle yhdellä painalluksella kesken puhelun. Vastaavasti käy mykistys. Aiemmissa puhelimissani vähintään jompaa kumpaa on saanut kaivella valikoista. Kesken puhelun on helppo mennä tekemään muita asioita tarvitsematta murehtia, kuinka puheluun pääsee takaisin.

Kun kirjoitan puhelinnumeron numeronäppäimistöllä, numero ryhmitellään havainnollisesti ja kirjoitetaan niin suurilla numeroilla, etten joudu tihrustamaan. Jos kirjoitan numeron, joka löytyy muistiosta, puhelin kertoo heti, kenelle olen soittamassa. Tämä säästää monelta nololta tilanteelta.

Oma numero näkyy ylimpänä puhelimuistiossa. Pieniä hyviä yksityiskohtia on paljon.

[Lisäys] Unohdin kokonaan visuaalisen puhelinvastaajan, joka on nimenomaan tavallista puhelinkäyttöä parantamaan kehitetty ominaisuus. Sen sijaan, että joutuisi odottelemaan, kun vastaaja lukee viestit hankalasti yksi kerrallaan, ne näkee puhelimessa listana ja voi kuunnella juuri sen minkä haluaa. Tuo ei toimi suomalaisilla operaattoreilla, joten en siksi sitä muistanut. [/Lisäys]

Vastaavasti tekstiviestit tehtiin iPhonessa ensimmäistä kertaa oikein. Kun saan uuden viestin joltakulta, olen oletettavasti kiinnostuneempi aiemmasta hänen kanssaan käymästäni viestinvaihdosta kuin muista hiljattain saamistani viesteistä. iPhone järjestää viestit vastaanottajan mukaisiksi keskusteluhistorioiksi. Nykyään näin tekevät monet muutkin puhelimet. Sikäli kiinnostavaa, ettei sähköpostiin tarjota tällaista ryhmittelyä. [Paitsi että näköjään iOS 4 tuo tämänkin, hyvä.]

Silti sähköpostikin on hyvä. Se tekee tehtävänsä ja ennen kaikkia toimii saumattomasti. Virtuaalinäppäimistö häviää ainoastaan parhaimmille täys-qwerty-laitteille.

Gmail-tunnuksien syöttäminen kertaalleen riittää. Exchange-serveri on toiminut sekin kuin ajatus kun vain sain selvitettyä oikeat asetustiedot. N97:n kanssa ongelmia riitti enemmänkin eikä e61 suostunut hakemaan Exchange-viestejäni sen jälkeen, kun oli sen kerran tehnyt. Globaalin inboxin puuttuminen on toki ollut typerää. Onneksi sekin viimein saadaan uudessa ohjelmistoversiossa.

Täytyy myöntää, että joissain Nokioissa kaiutinpuhelun ääni on laadukkaampi ja voimakkaampi, mutta muilta osin en ymmärrä väitteitä, joiden mukaan iPhone olisi jotenkin ylivoimaisen huono puhelinkäytössä.

2. iPhonen ansiot ovat markkinoinnissa ja hypessä, teknisesti se on vanhanaikainen.

On totta, että alkuperäisestä iPhonesta puuttui 3G-yhteys, vaikkei älypuhelimia ollut enää vuosiin nähty ilman 3G:tä. Myös alkuperäinen kamera oli kovin vaatimaton.

Sitä vastoin iPhonen näyttö oli julkaisuhetkellään markkinoiden kärkeä. Sen kiihtyvyysanturi toimi kunnolla eikä vain sinne päin. Sen kosketusnäyttö oli ensimmäinen, jota viitsii oikeasti käyttää. Suoritin oli poikkeuksellisen nopea, jotta animaatiot saatiin toistumaan nykimättä. Kyllä Apple on panostanut tekniikkaan – se on vain priorisoinut tekniikkaa, joka on suoraan sidoksissa käyttökokemukseen. Muut asiat on katsottu toissijaiseksi ja niitä on päivitelty vaiheittain. iPhone on kiertänyt omaa tietään, mutta uusi nelosversio alkaa olla kova tekijä jo vähän joka saralla.

Ja tekniikkaan panostamista se on tietty toimiva softakin, vaikkei siitä bullettia boksin kylkeen saisikaan.

Nokialla on toimittu toisin. Mahdollisesti hyvätkin laitteet rampautetaan viimeistään alitehoisella raudalla. Tero Lehto analysoi aihetta hiljattain hyvin.

iPhone 4:n julkistustilaisuuden feedejä seuratessani tuumin täynnä fanipoikauskoa, että huh, nyt alkavat olla tekniset speksitkin sitä luokkaa, että luulisi mussutuksen loppuvan. Mutta ei, Hesarin ensimmäisissä kommenteissa tuumittiin, että laite on huono, koska sillä ei voi mökillä ollessaan hakea uutta firmistä digikameraan.

Negatiivisten kommenttien keskittyminen Suomeen saa huolestumaan tosissaan. Jos noin moni vielä tässäkin vaiheessa vähättelee iPhonen menestystä käyttäjien tyhmyydellä ja mainosmiesten oveluudella, se ei lupaa hyvää.

[Lisäys] Tietty sittemmin esiin tulleet iPhone 4:n antenniongelmat kuulostavat katastrofaalisen nololta, mutta eivät varsinaisesti liity alkuperäiseen aiheeseen.[/Lisäys]

Yksi yleislaite kaikkea varten vai oma laite joka tarkoitukseen. Tästä kiisteltiin jokunen vuosi sitten vuolaasti, kun kännyköihin kyettiin yhtäkkiä toteuttamaan kaikki mistä oli aina haaveiltu. Kirjoitin tuolloin nuoruuden innossani näin:

Olen hieman sillä kannalla, että konvergenssilla saa aikaan mainioita linkkuveitsiä, mutta puukot on silti syytä pitää erillään.

Tuo kuulostaa fiksulta edelleen. Seuraavasta olen sittenkin nyttemmin eri mieltä.

Minusta olisi järkevää, että musiikkisoitin ja puhelin osaisivat kommunikoida keskenään – soitin menisi vaikka paussille puhelun tullessa – mutta niitä ei ole välttämättä syytä tunkea samaan laitteeseen.

Tuolloin iPhonea ei ollut vielä julkaistu, ja kunnon fanipoikana ajattelin, että koska Apple ei ole tehnyt sitä, se ei voi olla hyvä ajatus. Oikeasti olin guruni Don Normanin pauloissa. Hän oli vakuuttanut minut visiollaan keskenään kommunikoivista tiettyyn tarkoitukseen suunnitelluista informaatiokodinkoneista (information appliance).

Talouselämän uutiskommentissa linkattiin blogiini [olin otettu] ja todettiin tulossa olleen Nokian N95-mallin näyttävän että pikkuhiljaa konvergenssi voittaa, ja yksi laite tekee kaiken.

N95 osoittautui tietenkin menestykseksi. [Joku voisi sanoa, että segmentissään Nokian toistaiseksi viimeiseksi sellaiseksi.] Myöhemmin iPhone osoitti, että konvergenssi todella oli oikea suunta. Viimeistään kosketusnäytön myötä yhdellä laitteella voidaan tehdä kaikki mahdollinen ja mitä ei voida – there’s an app for that.

Aivan näin yksinkertainen tilanne ei sentään ole. Kaikessa hiljaisuudessa keskuuteemme on kuin onkin saapunut divergenssin hengessä yhteen tarkoitukseen tarkoitettuja laitteita. Autoihin ostetaan erillisiä navigaattoreita, vaikka saman voisi tehdä hyvin kännykällä. Ihmiset ostavat sähkökirjanlukijoita, lukeakseen jotain niinkin banaalia kuin tekstiä – vaikkei niihin saa edes värinäyttöä. Sähköisiä valokuvakehyksiäkin halutaan, vaikkei niiden kanssa voi edes vuorovaikuttaa.

Tietokoneen lisäksi myös kaiken maailman tv-laitteet kytkeytyvät internettiin [alkuperäisessä jutussani kerroin myös Nokian silloisesta ajatuksesta säilöä elokuvakirjasto kännykällä]. Kännykkä ei kelvannut edes kannettavan modeemiksi, vaan siihenkin haluttiin oma laitteensa ennen kuin mobiililaajakaista lähti liikkeelle. Luultavasti parissa vuodessa kodeissa on yhä enemmän erinäköisiä pikku näyttöjä, joilla hallita juttuja.

Ehkä kännykästä ei ollutkaan aivan kaikkeen. Divergenssilläkin on tilauksensa.

Ja sitten tuli iPad. Ehkä kännyköiden ja kannettavien väliin mahtuukin oma tuotesegmenttinsä. Divergenssiä tämäkin.

Ja yhtä aikaa konvergenssiä. Haluavatko ihmiset sittenkään erillistä lukulaitetta, matkatietokonetta ja elokuvatoistinta? Eikö olisi parempi, että kaikki olisi yhdessä laitteessa? Sähköinen muste on mukavaa luettava, mutta onko se niin paljon parempi, että puukko voittaisi linkkuveitsen?

Tällä kertaa voisin veikata konvergenssin puolesta.

Hyvin toimivasta hausta on kuin varkain tullut etsimisen lisäksi tehokas käyttöliittymä myös tiedossa oleviin kohteisiin kulkemiseen. Macillä Quicksilver ja sittemmin Applen oma Spotlight toimivat kätevinä tapoina käynnistää ohjelmia. Kirjoitetaan muutama ensimmäinen kirjain ohjelmasta ja painetaan entteriä. Ohjelma aukeaa.

Hakupohjainen systeemi on tehokas, sillä se yhdistää hyvät puolet komentorivikäyttölittymästä (komentoja on nopea antaa) ja graafisesta käyttöliittymästä (tunnistaminen muistamisen sijaan).

Hyviä hakutoteutuksia tapaa nykyään verkossakin. En ikinä liiku Facebookissa tietyn kavereiden sivulle kaverilistauksen kautta, vaan kirjoitan pari ensimmäistä kirjainta nimestä hakukenttään, valitsen nuolinäppäimillä haluamani ja painan entteriä.

Ensimmäinen web-palvelu, jossa näin tämänkaltaisen haun oli vuonna 2007 uudistunut Apple.com. Hakuluukkuun kirjoitettujen kirjainten perusteella tehdään haku, ja valikossa tarjotaan suoraa linkkiä kohteen sivulle. Hakutulossivu jää kokonaan välistä.

Hauskana yksityiskohtana: haulla ‘power’ kuten vanhoissa (kunnon) PowerBookeissa, Apple osaa suositella niiden seuraajaa, MacBook Pro -mallistoa.

Nelosen taannoin modernisoidun verkkopalvelun haku toimii samalla periaatteella. Valitettavasti näppämistöä ei tueta, mikä hankaloittaa haun käyttämistä navigaatioapuvälineenä. Indeksi ei myöskään ole ajan tasalla. Yritin tietysti mennä H-kirjaimella löytyneelle Häähullut-sivulle, mutta sellaista ei ollut olemassa.

[Nelosen ongelma on sekin, että hakulaatikko näyttää liukuvärjäyksensä puolesta pudotusvalikolta. Liukuväri on tehty väärin päin, jolloin se näyttää kuperalta kuten valikko eikä koveralta niin kuin hakukenttä.]

Lisäys: Antti Tuppurainen ruotii Nelosen hakua tarkemmin.

Myös Wikipedian ennakoiva haku toimii samaan tapaan.

Googlen ennakoiva haku toimii toisella periaatteella. Siinä rivit eivät toimi suorana linkkinä itse tuloksiin, vaan Google ehdottaa mahdollisia hakufraaseja ja kertoo, paljonko osumia niillä löytyisi.

Rajaveto vaikuttaa suoraviivaiselta. Jos haetaan rajallisesta valikoimasta, jossa osumat ovat yksikäsitteisiä, on syytä linkittää suoraan osumaan ja jättää hakutulossivu väliin. Googlen tapauksessa moinen on tuskin mielekästä, ja ratkaisu on siksi toinen.

En tiedä, onko silkkaa semantiikkaa pohdiskella, aiheutuuko tällainen arvaamattomuus ongelmia käyttäjille. Huomaako kukaan, että ennakointi toimii eri tilanteissa eri tavoin – saati arvaako ahdistua siitä? Olisiko edes mitään keinoa indikoida selvemmin, mistä on kyse?

Olen jo pitkään ajatellut, että pitäisi mennä ihmettelemään IxDA Helsingin tapahtumia, mutta vasta viime torstaina uskaltauduin ensimmäistä kertaa mukaan. Tapahtuman järjesti Hammerkit, joka esitteli keväämmällä julkaistavaa uutta versiota verkkopalvelujenkehittämistyökalustaan. Ohjelmassa oli myös esitys Linja Designin Zax-konseptista sekä keskustelua Normanin Emotional Design -teoksen pohjalta.

Kuulin Hammerkitistä ensimmäistä kertaa vuonna 2007, kun he olivat toteuttajaehdokkaana yhteen hankkeeseen, jota ei koskaan päädytty toteuttamaan. Silloin heidän tuotteestaan jäi vähän hämärä kuva, mutta noista ajoista homma on kehittynyt kummasti. Toimitusjohtaja Mark Sorsa-Leslien esityksestä kävi ilmi, että firma sellaisenaan oli noihin aikoihin vasta aloittelemassa taivaltaan.

Esityksen teemana oli web punk. Samaan tapaan kuin punk-musiikissa asenne on soittotaitoja tärkeämpää, Hammerkit haluaa tarjota työkaluja teknisesti taitamattomammille tekijöille, jotta nämä saavat visionsa toteutettua.

– Nykyään valtaosa palvelun kehitykseen käytettävistä resursseista menee kehittämiseen ja suunnittelu jää vähemmälle. Tämä pitäisi kääntää ympäri, sillä kehityksessä käytetään nykyään energiaa samojen pyörien keksimiseksi yhä uudestaan, Sorsa-Leslie selitti.

Hän huomautti, että yritykset haluavat ostaa yhä enemmän pilvipalveluita ja sivustojen sijaan puhutaan palveluista. Hammerkitin mallissa kaikki rakennetaan heidän palvelunsa avulla ja hostataan heidän palvelimillaan.

– Kun ennen sanottiin what you see is what you get, meidän pyrkimyksemme on että what you see is what you can change.

Sorsa-Leslie näytti, kuinka helppoa on raahata sivustolle valmis Facebook-palikka, joka toimii heti ilman koodin kirjoittamista. Täytyy myöntää, että palvelun käyttölogiikka ei valjennut demosta kovin hyvin. Selvä, yksittäisille sivuille tuodaan sälää raahaamalla sivupalkista, mutta kuinka sivujen välinen toiminta ja yhteydet dataan tapahtuvat, jäi pitkälti mysteeriksi.

Ajatus kehityksen pelkistämisestä valmiiden elementtien kiskomiseksi kiinnosti yleisöä, mutta tämänkaltaisten lähestymistapojen rajoittuneisuus herätti huolta. Mitä sitten tehdään, jos valmis palikka ei tee sitä mitä halutaan? iWebilläkin on helppoa raahata valmiita paloja sivulle, mutta rajat tulevat nopeasti vastaan. Jos kattava helppo ratkaisu olisi tehtävissä, se olisi varmaan keksitty jo.

Sorsa-Leslie täsmensi, etteivät devaajat ole katoamassa minnekään. Työkalua ei ole tarkoitettu ensisijaisesti heille vaan suunittelijoille, jotka tähän saakka eivät ole kyenneet toteuttamaan mitään lopullista toiminnallisuutta. Hammerkitin avulla he voivat tehdä suoraan toimivia juttuja, ja devaajat huolehtivat lisätoiminnalisuuksista, joita ei valmiilla elementeillä saavuteta. Valmiin PHP-palikan muuttaminen Hammerkitin käyttöön ei ole Sorsa-Leslien mukaan temppu eikä mikään.

– Visiona on myös, että tekemiään moduuleja voi jatkossa jakaa muiden kanssa, joko ilmaiseksi tai korvausta vastaan, hän jatkoi.

Sorsa-Leslie painotti, että kyseessä on enemmän kuin pelkkä CMS, julkaisujärjestelmä, sillä Hammerkitin avulla ei luoda sivustoja kuten CMS:llä vaan kokonaisia verkkopohjaisia sovelluksia. Haasteena onkin keksiä, millä tavalla tuote määritellään ja kuinka sitä kutsutaan. Toinen kysymys on hinnoittelumalli. Keskustelussa todettiin, että on hyväksi antaa kehittäjätyökalut käyttöön ilmaiseksi, jotta innostuneet ihmiset voivat testailla juttuja ilman ennakkositoutumista.

Hammerkitiä ei Sorsa-Leslien mukaan ole kehitetty spesifisti mintään tietyn tyyppisen sivun tarpeita ajatellen.

– Mikä tahansa datavetoinen palvelu, joka on ennemmin ohjelma kuin pelkkä sivusto, hän kiteytti.

Esimerkkinä Hammerkitin vanhalla versiolla tehdystä palvelusta hän näytti technopolisonlineä.

Jälkeenpäin käydyissä keskusteluissa tuumittiin, että harva teknologiatalo haluaisi sitoutua niin voimakkaasti yhteen kumppaniin, että sitoutuisi tekemään kaiken kehityksen heidän palvelussaan ja olemaan täysin sen armoilla koko palvelun elinkaaren ajan. Erilaisille mainostoimistojen väsäämille kampanjasaitille Hammerkitin kaltainen palvelu voisi sen sijaan olla hyvä apu.

Keskustelussa nousi esiin myös Bildy, jonka ajatus on kovasti Hammerkitin kaltainen.

Illan toinen esiintyjä oli Steffen Halme Linja Designilta. Hän demosi Linjan Zax-konseptia, jonka peruja on Nokian N900-puhelimen selaimen zoom-ele, jossa sivua suurennetaan nipistämisen sijaan pyörittämällä sormea ruuvin tapaan. Zaxin 2.0 -versioon kuuluu ajatus näkymän kääntämisestä kolmiulotteisesti näyttöä skrollattaessa. Näin käyttäjää näkee enemmän mitä on tulossa kuin puhtaassa kaksiulotteisesti vierittämisessä.

Ajatuksesta oli toteutettu prototyyppi, jossa kallistusefektiä käytettiin pelilaudan kanssa. Yleisössä kaipailtiin demoa efektistä selaimen kautta.

– Valitettavasti se on toteutettu vasta yhteen laitteeseen ja tuo puhelin on tällä hetkellä Eljas Perheentuvalla messuilla Barcelonassa, Halme valitteli.

Hän avasin kuitenkin puhelimensa komentorivin ja kaivoi laitteen uumenista mystisen protoversion.

– Pojat sanoivat, että tätä ei saa näyttää, mutta tässä sitä mennään.

Efekti toimi varsin hitaasti, sillä se ei käyttänyt vielä puhelimen grafiikkasuoritinta, mutta vaikutelma oli silti vinkeä.

Keskustelua syntyi kallistuksen mielekkäästä määrästä. Halme myönsi, että sen parissa riittää vielä testaamista. Samoin siinä, kuinka eleen nopeuden kuuluisi vaikuttaa efektin voimakkuuteen. Kun asiaa miettii alkuhuuman hälvettyä, voisi tuntua raivostuttavalta, että verkkosivu kallistuisi, kun yritän vierittää sitä samalla kun luen pidempää tekstiä.

Halme kertoi myös alkuperäisen zoom-eleen taustoista ja sanoi, että siitä on kiittäminen Eljas Perheentupaa. Ele koettiin toimivaksi ja se haluttiin käyttöön, joten se laitettiin jakoon avoimena lähdekoodina. Näin se päätyi N900-laitteeseen, jonka tiimoilta Linja on tehnyt Nokian kanssa yhteistyötä muutenkin.

Halme arveli, että ele on hyödyllinen, vaikka Nokiakin joskus alkaisi käyttää useamman kosketuksen päälle ymmärtäviä näyttöjä, sillä ele vaatii vain yhden sormen. Olin itse ollut vähän skeptinen eleen toimivuudesta näkemieni videoiden perusteella, mutta jahka puhelin ymmärsi, että haluan zoomata, se tapahtui miellyttävän responsiivisesti. Halme kertoi, että Nokian käyttämä versio eleestä on vanha 1.0 versio, jossa puhelin ei vielä heti tunnista, että käyttäjä haluaa zoomata eikä vierittää näyttöä, mutta tätä on sittemmin ehditty parantaa jo paljon.

Ilta päättyi keskusteluuun Donald Normanin Emotional Design -kirjasta. En ollut aiemmin tullut katsoneeksi Normanin TED-puheenvuoroa, jossa hän tiivistää hyvin kirjan tärkemmät teemat jo pari vuotta ennen kirjan ilmestymistä. Tuo kannattaa katsoa.

Kirja on sikäli tärkeä, että se on yksi suosittuja viitteitä, kun määritellään miksi on relevanttia puhua erikseen käyttökokemuksesta ja käytettävyydestä. Yksi merkittävä havainto kirjassa on, että miellyttävät tuotteet myös koetaan helpommiksi käyttää ja niille annetaan enemmän anteeksi.

Miemo Penttisen kokoamassa kalvossa havainnollistetaan kokemuksen kolme tasoa. Tällä erää jäin eniten miettimään tasoista viimeistä. Jos viskeraalinen [tuollaista sanaa ei kyllä suomessa ole] taso viittaa kaikkeen kivaan ja kauniiseen maailmassa ja liittyy siten käyttökokemukseen ja tuotteen käyttäytyminen liittyy paljolti perinteiseen käytettävyyteen, kuinka viimeinen reflektiivinen taso tulisi huomioida ja mihin se liittyy? Pitää ehkä vilkaista kirjaa uudestaan.

Tapahtuma oli kaikkiaan innostava. Kiitokset isännille ja järjestäjille! Täytyy käytä katsomassa uudestaankin.

Aalto Usability Networkin ensimmäisessä kokoontumisessa 28.1. kuultiin professori Marko Niemisen alustus strategisesta käytettävyydestä ja Digialla team managerina toimivan Janne Ojalan katsaus käytettävyystyön käytännön haasteisiin yritysmaailmassa. Strategista käytettävyyttä pyritään tuomaa näkyviin yhä voimakkaammpin, mutta suurta kehitystä viime vuosina ei vaikuta tapahtuneen. Yritysmaailmassa työ on yhä paljolti ongelmien korjaamista.

Marko Nieminen ja käytettävyystyön vaikuttavuus

Niemisen esitys tarkesteli käytettävyysalan kehitystä 70-luvulta lähtien. Teemana oli vaikuttavuus, joka on vuosien varrella kasvanut hurjasti: alun peilityynestä vedenpinnasta on päädytty hyökyaallon pärskeisiin.

Nieminen huomautti, että vuosien saatossa on noussut esiin huoli alan uudistumiskyvystä.

– Välillä jopa hirvittää käytettävyyden nykyään julkisuudessa saama valtava huomio. Herää myös kysymys, onko ala loppuunkaluttu, Nieminen sanoi.

– Jo käytettävyyden käsitteestä on oltu luopumassa viimeset kymmenen vuotta, hän muistutti ja myönsi, että on alkanut itsekin taipua hyväksymään, että user experiencen erottaminen usabilitystä on perusteltua.

[Esityksen jälkeen Nieminen vieläpä myönsi, että hänestä käyttökokemus on osuvampi käännös kuin käyttäjäkokemus, mutta kehotti käyttäjäkokemus-sanan käyttöön virallisissa yhteyksissä. Blogissahan tätä on vatvottu.]

Uudistumisen suunta oli tuttu jo muutaman vuoden takaisesta seminaarista:

– Toiminta on ollut liian operatiivista. Jotta vaikuttavuus voisi kasvaa, on päästävä tuomaan käyttäjänäkökulmaa jo päätöksenteon aiemmin vaiheisiin, Nieminen määritteli käytettävyyden strategista roolia.

Hän viittasi Scott Berkunin blogimerkintään vuodelta 2002 ja moniin samoihin lähteisiin kuin muutama vuosi sitten.

Kysyin Niemiseltä esityksen jälkeen, onko strategisen käytettävyyden saralla tapahtunut merkittävää edistystä muutamaan vuoteen. Silloin kun aiheesta viimeksi puhuttiin, Nokia mainittiin esimerkkinä yrityksestä, joka on ymmärtänyt käytettävyyden strategiseksi kilpailutekijäksi.

Maailma on muuttunut sen verran, että asian ääneen sanominen herätti tällä kertaa kuulijoissa pienen hymähdyksen.

– Täytyyhän tässä yrittää edes jonkun vähän meteliä pitää, Nieminen hymähti.

Nykyään käyttäjätutkimuksen kurssikin on nimeltään Strategic User-Centered Design ja aiheella on myös oma tutkimusryhmänsä.

Nieminen totesi, että merkittävin muutos on hänen esityksessäänkin mainitsemansa C.K. Prahaladin teoksen The New Age of Innovation (2008) N=1 -ajattelu. Kun tuotteita tehdään demografioiden sijaan yksilöille, käytettävyysalan opit nouset yhtäkkiä arvoon arvaamattomaan.

[Hiljaa mielessäni olin tyytyväinen, että keksin diplomityössäni aikoinaan viitata edes Prahaladin (ja Hamelin) vuoden 1994 kirjaan Competing for the Future.]

– Kun raskaansarjan yritysstrategian guru kirjoittaa jotain tuollaista, sitä kuunnellaan, Nieminen kiitteli.

– Tässähän ollaan tavallaan etsimässä apeja, rajapintoja, joilla yhdistää käytettävyysnäkökulma liiketoiminta-ajatteluun, hän havainnollisti.

Roolin ottaminen on käytettävyysalan omissa käsissä – business-maailma ei osaa tulla koputtamaan ovelle. Nieminen korosti alalla tarvittavaa asennemuutosta.

– Täytyy olla rohkeutta antaa lausuntoja, vaikka tuntuisi, etteivät tulokset olisi tieteellisesti valideja. Tarvitaan strategisia mielipiteitä taktisen datan sijaan.

Janne Ojala ja käytettävyystyön haasteet yritysmaailmassa

Janne Ojalan katsaus käytettävyystyön arkipäivään Digialla oli käytännönläheisempi. Hän kyseenalaisti heti alkuun puheet strategisesta käytettävyydestä:

– Ei käydä keskustelua stragisesta bugitestauksestakaan, hän huvitti yleisöä.

– Käytettävyys on silti välttämätöntä. Me hävitään keissejä muuten.

Ojala näki haasteena, että käytettävyys on alan ulkopuolisille häilyvä käsite. Se on ranskalainen viiva, jonka pitää kuulua sopimukseen, mutta ei ole selvää, mitä se sisältää. Ainakaan se ei saisi maksaa mitään.

Ojala listasi muutamia haasteita

• Jos työllä ei ole vaikuttavuutta, se ei voi olla strategista
• On oltava mukana prosessissa
• Täytyy seurata ja sisällyttää pomon tuloskorttiin
• Se mikä tuottaa rahaa, on strategista

Ojala jatkoi sivuamalla seuraavia otsikoita

Organisaatio

Ojala näytti, kuinka käytettävyystyö voidaan toteuttaa yrityksessä linja- tai matriisiorganisaationa. Alalla ei tunnu vieläkään olevan konsensusta parhaasta toteutuksesta – vaihtoehdoilla on puolensa. [Varsinaisesti kalvon matriisiorganisaatio näytti kyllä hajautetulta organisaatiolta eikä matriisilta.]

Prosessi

Ojala korosti, että käytettävyyden pitää olla edustettuna myyntiprosessissa ja kehotti ottamaan UX-tiimin edustajan mukaan myyntitiimiin.

Käyttäjäkeskeisyys pitäisi myös saada mukaan ketterään ohjelmistokehitykseen. Ojala mainitsi esimerkkinä haasteesta, kuinka kerran huomattiin, että eri tahot ymmärsivät use case -käsitteen neljällä eri tavalla.

Ojala varoitti myös UX-työn ulkoistamisesta. Minusta tuossa oli pieni ristiriita sikäli, että Digia tarjoaa juuri ulkoistuspalveluja. Kysyinkin tuota esityksen jälkeen, mutta asia jäi hieman epämääräiseksi.

Ymmärrys

– Nielsenin saitti antaa asioista vähän huonon kuvan, Ojala totesi ja sai yleisön hymähtämään.

Jos syntyy mielikuva, että käytettävyysväki pyrkii johonkin Nielsenin sivuston kaltaiseen, viimeistään markkinointiväki älähtää.

– Managementti näkee softapinon kasana kiviä. He eivät näe sitä kekona pannareita – hillolla ja kermavaahdolla, hän tunnelmoi.

Mutta aika on muuttumassa. Ojala huomatti, että nuorilla ohjelmistokehittäjilläkin on asioihin visuaalinen ote. Kun on eletty koko nuoruus pelien ja tyylikkäiden web-saittien maailmassa, ei kehdata tehdä rumaa kuraa.

Sitoutuminen

– Success brings commitment, Ojala linjasi.

Onnistuminen täytyy tehdä näkyväksi, ja vain seuratut asiat voidaan todeta onnistuneiksi.

Resurssit

Ojala huomautti, että jo pelkän ohjelmiston testaamisen myyminen on vaikeaa. Myy siinä sitten elämyksellistä käyttökokemusta.

Asiakas

– Asiakas kiinnostaa kaikkia asiakkaita, Ojala muistutti.

Epäselvää on, mitä se vaatii käytännössä. Usein ajatellaan, että testaaminen tekee pyhäksi.

– Devaajat taas kysyvät, miksei agiili riitä. Mihin näitä UX-tyyppejä oikein tarvitaan?

Ojala kaipasi parempaa mallia yhdistää UX-suunnittelu ja ketterä kehitys, mutta kun kysyin esimerkkejä omista kokemuksista, selkeitä vastauksia ei saatu.

Käsityön leima

Ojala sanoi, että käytettävyystyö pitää kyetä tuotteistamaan, uniikkityöhön ei ole varaa. Asiaa helpottaa, etteivät ongelmat ole usein niin uniikkeja kuin halutaan uskoa.

– Ehkä tässä tarvitaan vain lisää vuosia vyön alle, hän tuumi.

Johtajuus

Ojala kaipaili UX Officeria. Muutos ei tapahdu, ellei sitä vaadita yrityksen ylimmässä johdossa.

Yleisökeskustelu kääntyi Appleen.

– Ipodsukupolvi ei tiedä mikä on ROI, mutta Jobs sanoo että tämä on jees, Raino Vastamäki kiteytti.

Jostain kommentoitiin, että pitäisi vain selvästi esittää, mitä ongelmien korjaus maksaa ja mitä se tuottaa ja budjetoida sen mukaan.

En malttanut olla kommentoimatta.

– Tuolla tavalla saadaan korjattua ongelmia, mutta ei luotua elämyksiä. Ei Nokiallakaan pitänyt olla ongelmia ennen kuin iPhone ilmestyi.

Lauri Sumari kehotti lukemaan kirjan Selling usability.

Esiin nousi myös asiantuntijoiden uskottavuusongelma:

– Sillä mitä asiakas sanoo on 5000 kertaa enemmän painoarvoa kuin omalla sanomisellasi.

Keskustelu äityi jopa hieman filosofiseksi, kun alettiin pohtia insinöörin tarkoitusta.

– Onko teollisen yhteiskunnan myötä syntynyt filosofia täyttää tarpeet edullisesti väärä nykytilanteessa?

Keskustelu tiivistyi lopulta pitkälti siihen, ollaako vähentämässä negatiivista vai lisäämässä positiivista käytetävyyttä.

– Koska olemme konseptitalo, teemme sen mistä maksetaan. Siksi se jää meillä usein negatiiviselle puolelle, Ojala myönsi.

Hän muistutti kuitenkin, että mikäli menneestä kehityksestä voi mitään päätellä, kasvu on melkoista.

– Digialla oli vuonna 2001 kolme UX-ihmistä. Nyt heitä on 50. Voidaan sanoa, että käytettävyys on siirtynyt jännittävästä kuriositeetista vääjäämättömäksi vaatimukseksi.

[Pahoittelut hajanaisista muistiinpanoista. Testailin, kuinka muistiinpanojen tekeminen onnistuu pelkällä puhelimella.]

While anxiously awaiting the Apple tablet, I took a look at the promo video of the original Origami device. Introduced in 2006 by Microsoft, it was an intriguing concept that was supposed to be something between a laptop and a phone.

What happened was what happens to the concept cars that are shown at exhibitions but never make it to production lines without losing their character. Sadly, the actual device failed to live up to the expectations set by the hype that surrounded the project. Just once when Microsoft was able to come up with a catchy name, it was watered to something like ultra mobile personal computer, UMPC. And the device was no better: David Pogue reported that he was actually able to click with it.

And you can “click the mouse” by pressing the Change Resolution button while also pressing the Menu button.

But nothing in this first crop is anything like what Bill Gates envisioned a year ago: a one-pound machine with all-day battery life and a price tag of $500 to $800. That dream, Microsoft admits, is years away.

[4 years, to be more accurate.]

My experiences weren’t any better (in Finnish).

Mockery aside, it’s interesting to see in hindsight that their vision was surprisingly similar to what iPad turned out to be.

Downloading photos from you camera.

Doodling pictures.

Using it as a picture frame.

Typing with an auxiliary keyboard.

Playing games.

Using maps.

And watching videos, of course.

Ironically, the only magazine shown in the video is printed on paper:

Recently, Microsoft has been getting attention with a concept called Courier. It takes the ideas even further and relies heavily on advanced text recognition. Let’s hope it won’t take another four years before we see something concrete along these lines.

Otto Berke, who led the design of Haiku tablet concept at Microsoft, has also commented on the iPad. He thinks that it is unsurprising as a product but gives Apple credit for the execution.

With the 7”-display-based Haiku/Origami, I aimed for greater mobility in the tradeoff between mobility and display real estate.

Lohdullista nähdä, että Apple ei tyydy ilmeiseen. Vielä viime keväänä kaikkitietävät markkina-analyytikot neuvoivat Applea, että heidän kuuluu tehdä miniläppäri, koska kaikilla muillakin on. Kirjoitin tuolloin varmuuden vuoksi muistiin, etten usko, että Apple tekee mitään nykyistä kannettavaa pienempää suunnittelematta siihen kokonaan uutta käyttöliittymää.

Upeaa nähdä, että he tekivät sen – sillä jonkun se täytyi tehdä. Olemme taas vähän lähempänä sitä tulevaisuutta, jota olemme koko ajan salaa odottaneet saapuvaksi.

On kuvaavaa, että Nokia julkaisi syksyllä laitteen, joka suunnilleen näyttää siltä miltä Applen miniläppäri olisi näyttänyt.

Kaikki on sanottu jo moneen kertaan. Twitter olisi kaivannut hetki sitten tagia aiheille, jotka eivät liity Appleen. Kerronpa minäkin mitä jäi päällimmäisenä mieleen.

iPad on yllättävä nimi. Olihan iPhonekin yllättävän lattea ja arvattava, mutta iPad on niin lähellä iPodia, että vähän ärsyttää. Tulee mieleen aika, jolloin oli olemassa iMac ja eMac, ja sai arvella, puhuuko toinen suomea vai englantia sanoessaan [iimäk]. Luultavasti [pädi] voittaa. iMacia kutsuttin vielä alkuaikoina [iimäkiksi], mutta kukaan ei varmaan sano [iifoun].

Kirjoittaminen näyttää kamalalta. Jobs sanoi, että kokonaisuuden upeuden ymmärtää vasta kun sitä pitää käsissään, mutta kuvissa näyttää siltä, että ranne on jatkuvasti valtavalla jännityksellä, kun sormia ei voi lepuuttaa missään. Olisin toivonut näkeväni näytön reunaan ankkuroidut puolikaarinäppäimet tai jotain muuta viilatumpaa.

Suomenkielistä näppäimistöä ei speksin mukaan tarjota, vaika sellainen on iPhoneen tehty. Samikki sanoi nokkelasti:

Apple seems to have stolen from Nokia the patent of not providing the Finnish keyboard (see tech specs). N97 revisited.

Mikä ihme tuota oletustaustakuvaa vaivaa? Yleensä Apple on kunnostautunut taustakuvien valitsijana, mutta tuo on täysi floppi ja saa laitteen näyttämään kuvissa amatöörimäiseltä feikiltä. Sikäli hyvin Applemaista mainostaa, että ihan totta jätkät: saatte ihan itse valita taustakuvanne. Awesome.

Tuota saa olla jatkuvasti pitämässä kiinni. Kun maata röhnötän tässä sohvalla kirjoittamassa tätä, näyttö pysyy itsekseen pystyssä käsieni hosuessa näppäimistöllä. iPadillä joutuisin istumaan pystyssä laite sylissä tai nostamaan jalkani koukkuun ja tukemaan laitetta lonkkiini.

Miksi en voi käyttää bluetooth-näppäimistöä? [Päivitys: ehkä voinkin, hyvä.] Miksi en voi käyttää iPhonea modeemina? Voikohan sitä kytkeä kiinni ulkoiseen näyttöön? [Päivitys: Voi, jos kantaa mukana adapteria] Kamerasta pystyy onneksi siirtämään kuvia lisälaitteen ostamalla. Saisipa saman lisälaitteen toimimaan iPhonessakin.

iBooks näyttää upealta. E-ink-näytöltä on kiva lukea, eikä tuota kokemusta ymmärrä ennen kuin on kokenut. Mutta ne ovat hitaita ja kankeita vielä kauan, kun tämä on upea ja mieletön tässä ja nyt. Sikäli hauskaa, että käyttöliittymä on kovasti samanlainen kuin muinaisessa Pelihylly-hankkeessamme, josta kerroin diplomityössäni. Minäkin ajattelin, että kauppa voisi löytyä ympäri kääntyvän hyllyn takapuolelta.

Suomen kannalta tilanne on vähän ikävä, pelkään. Apple tuskin pitää täkäläisten kirjojen kanssa sen kovempaa kiirettä kuin elokuvien ja tv-sarjojen kanssa (Status tällä hetkellä: Ei koske Suomea). Applen laitteisiin taas ei yleensä voi ostaa sisältöä kuin Applelta. Ja kestää tovin jos toisenkin ennen kuin muilta valmistajilta tulee yhtä kiehtovia laitteita. iPhonekin sai olla pari vuotta rauhassa.

Mitä siitä puuttuu? Flash-tukea ei ole, mikä on aika kiehtovaa. John Gruber kirjoitti hiljattain hienon analyysin Adobesta, Applesta ja Flashistä. Hän uskoo, ettei Apple halua, että noin tärkeä osa webiä jää yhden yrityksen haltuun. Valtaosa Safarin kaatumisista aiheutuu lokien mukaan Flashistä eikä Apple halua pilata laitteitaan huonosti toimivalla tekniikalla, jota se ei pääse itse korjaamaan. Tietty mukana on bisneskulmaakin, mutta on likimain kaikkien muiden paitsi Adoben kannalta hyvä, että Apple tukee voimakkaasti HTML5:ttä ja javascriptiä, Gruber pohtii.

Kameraakaan ei ole. Ymmärrän hyvin, ettei iPhonessa ole web-kameraa, mutta tablettiin olisin sellaista melkein odottanut saapuvaksi. Monen saattaa olla hankala korvata tuolla kannettavaansa, jos harrastaa videopuheluita Skypessä. Ehkä ongelmaksi koettiin sama kuin puhelimessa: laitetta on työlästä pitää niin, että kamera kuvaa luontevasti. Ihmisten leuat ja sieraimet näyttävät ikävältä alaviistosta.

Stylusta ei ole, mutta ei kai kukaan sellaista kovin vakavissaan odottanutkaan. Luin juuri vertailun, jossa todettiin, että iPhonen näppäimistöllä kirjoittaa lopulta paljon nopeammin kuin Newtonilla ikinä. Saati Palmilla. Piirustelu näytti onnistuvan tyylikkäästi sormillakin.

Jalkaa ei ole. Tuota ei ole tarkoitus saada pystyyn pöydälle, ellei kanna mukana erikseen hankittavaa jalustaa.

Tuntovasteen antavaa näppäimistöä ei ole, mutta enpä tuollaista odottanutkaan. Myöskään uusia mullistavia eleitä ei juuri nähty, joskin valokuva-albumien esiin avaaminen pyyhkäisemällä nipistämällä näytti hyvältä.

Moniajoa ei ole. Ei ole millään muotoa eleganttia, että ohjelmaa vaihtaakseen saattaa joutua raapimaan n kertaa kotinäkymää, jos vaihdettava ohjelma sattuu olemaan kaukana – saati sitten että tiedot eivät pysy muistissa, mutta kun ei niin ei.

Uudistetusta notifikaatiojärjestelmästä ei ole tietoa. iPhone tarvitsisi Palm Pre -tyyppisen globaalin notifikaatioalueen, ja sama koskee kaiken järjen mukaan iPadiakin.

Tietoa julkaisualan mullistuksesta ei ole. New York Timesista näytettiin lupaava demo, mutta vielä ei ole tarkkaa tietoa, kuinka tämä pelastaa sanomalehdet.

En sittenkään malta odottaa, milloin joku tekee ensimmäisen korttipelisovelluksen. Kukin pelaaja näkee oman kätensä iPhonellaan, ja yhteisenä pelipöytänä toimii iPad. Näen jo sieluni silmin, kuinka pelikorttiteollisuus natisee liitoksissaa.

Sain kuin sainkin uuden iPhonen itsestään rikkoutuneen tilalle. Näyttöjä lukuunottamatta harkitsen Applea aina ensimmäisenä tekniikka ostaessani. Tarkempi pohdiskelu osoittaa, ettei tämä johdu ainakaan hyvistä kokemuksistani laitteiden kestävyydestä.

Valtaosa ostamistani Applen laitteista on käynyt joko takuuhuollossa tai vaihdettu uuteen. Ainoatakaan korjausta en ole sentään itse maksanut. En usko, että olen Applelle kovin tuottoisa asiakas.

iBook (500 MHz G3), 2001

Ensimmäinen kannettavani. Noin kolmen vuoden iässä koneessa ilmeni tyyppiviaksi todettu ongelma: näytön kuva lakkasi näkymästä. Kone korjattiin Applen piikkiin, UPS hukkasi sen paluumatkalla kuukaudeksi jonkin hubinsa nurkkaan. Myin korjatun koneen eteenpäin. Ostaja palautti sen, sillä näyttö ei toiminut. Apple korjasi sen uudestaan, ja löysin sille uuden ostajan.

iPod (toinen sukupolvi), 2002

Tuohon aikaan iPodien mukana tuli kuulokejohtoon kiinnitetty kaukosäädin. Omani liitin oli niin löysä, ettei se pysynyt kunnolla kiinni soittimessa. Melkoisen vaivan jälkeen sain vaihdettua itselleni uuden kaukosäätimen. Seuraavassa iPod-mallissa Apple oli vaihtanut liittimen tukevammaksi.

Vuonna 2005 soittimen kuulokeliitäntä oli kulunut niin, että ääni kuului vain monona. Tuona syksynä laite osoittautui sittenkin kallisarvoiseksi, sillä PowerBookkini kovalevyn lauettua, käynnistin tietokoneeni iPodin 10-gigaiselta kovalevyltä. Vanhan kunnon FireWire. Soitinta ei ole nähty sitten uudenvuoden 2005–2006. Älkää kysykö.

PowerBook (G4 12″, 1,33 GHz), 2004

Tällä kertaa ostin koneeseeni AppleCaren. Se kannatti, sillä laitteesta päädyttiin vaihtamaan kovalevy kaksi kertaa ja emolevy kerran – kaikki takuuajan jo päätyttyä. Myös korroosiosta kärsinyt ranteenalusmetalli vaihdettiin pyynnöstäni jonkin korjauksen yhteydessä.

Ensimmäisen levyn hajotessa olin opiskelemassa Saksassa ja sain jostain systä odotella varaosaa yli kuukauden. Tuolloin minut pelasti, että sain tehtyä välttämättömimmät hommani iPodiani kovalevynä käyttäen.

Kone päätyi pikkuveljilleni ja toimii yhä. Välillä vihkiytymättömämpi väki tulee kysymään: Mitä, onko Apple tehnyt miniläppärin?

iPod nano (1. sukupolvi), 2005

Nano ilmestyi saataville juuri sopivasti ensimmäisen iPodini kuulokeliitännän petettyä. Ensimmäinen laitteeni kesti puolisen vuotta, kunnes se pimeni täysin. Uusi vaihtui kivuttomasti takuuseen. Siinä saksalaisessa Mac-liikkeessä alettiin pikkuhiljaa tuntea minut.

MacBook Pro (2,2 GHz), 2007

Nykyisin käytössäni oleva kone kävi pikaisessa näytönvaihdossa takuuaikansa loppumetreillä. Näytön keskivaiheille piirtyi pystysuuntaisia värikkäitä viivoja, kun näyttöä avasi tai sulki. Tyyppiviaksi todettiin tuokin.

iPod touch (1G), 2007

Ostin iPod touchin, kun siitä sai jonkin alennuksen koneen ostamisen yhteydessä. Ja ihan ammatillisesta mielenkiinnosta, tietty.

Kuinkas tämä nyt hajosikaan. En tahdo muistaa. Takuuaikana joka tapauksessa, ja sain vaihdossa uuden. Lahjoitin sen eteenpäin, kun siirryin iPhoneen.

iPhone (3G), 2008

iPhonen toinen kuuloke hajosi heti ensimmäisen viikon kuluessa. Liimaus petti, ja kuulokkeen ritilä ja kaiutinosa työntyivät ulos muovista. Sonera totesi, että oma vika.

Puhelimen näyttö lakkasi toimimasta vuoden ja 4 kuukauden jälkeen. Kuluttajansuojalakiin vetoaminen ja huoltoyhtiön lausunto, että laite olisi korjattu takuun piikkiin, jos takuu olisi ollut voimassa, saivat Soneran vaihtamaan laitteen uuteen.

Airport Express, ??.

Käytettynä ostamani Airport Express -tukiasema pimeni itsekseen tässä jokunen viikko sitten. Tarkasta ostoajankohdasta ei ole tietoa.

iPod nanoni toimii edelleen mainiosti, vaikka akku alkaa olla heikossa kunnossa. Nike + iPod toimisi varmaan muuten, mutta kenkäanturin paristo on loppu eikä sitä voi vaihtaa. Mighty Mouse toimii, mutta vierityspallo on jatkuvasti jumissa. Sen syrjäyttänyt Magic Mouse on paras hiiri ikinä, mutta tykkää syödä paristoja.

[Päivitys: Pari viikkoa myöhemmin MacBook Pro ei enää käynnisty. Pahaa pelkään, että emolevy on rikki, sillä kone juuttuu heti alkufanfaariin. Vasta uusittu iPhone ei myöskään enää löydä wlan-verkkoja. Netissä puhuttiin, että wlan-piirit tapaavat mennä rikki kuumentuessaan käytössä. Kohta voisi loppua huumorintaju minultakin.]

VR:n uudet vihreät lippuautomaatit ovat jo jonkin aikaa vaanineet asemien auloissa kehottaen ihmisiä painamaan ctrl + alt + del. Laitteiden painikkeiden puuttuminen on tehnyt tästä haastavaa.

Nyt automaatit ovat auenneet varsinaiseen käyttöön. Pettymyksekseni huomasin, ettei uusi automaatti tarjoa helpotusta vanhan jättämiin ongelmiin, mutta on ergonimiselta suunnittelultaan edeltäjäänsä huonompi. Nämä asiat harmittavat:

• Käyttöliittymä ei hyödynnä kosketusnäyttöä.
• Näyttö ei näy kunnolla pitkälle käyttäjälle.
• Vieläkään ei ole mahdollista ostaa vierekkäisiä paikkoja, jos kumpikin haluaa maksaa oman lippunsa.

Laite on vihreä ja siinä on kosketusnäyttö – siinä tärkeimmät uudistukset. Valikkorakenne on edelleen vanhan automaatin kaltainen. Edellisessä automaatissa käytettiin näytön reunojen ympärille siroteltuja painikkeita (vrt. pankkiautomaatti), joten oli luontevaa, että näytön valinnat sijaitsivat näiden fyysisten painikkeiden yhteydessä. Kosketusnäytöllä tässä ei ole mieltä, mutta näin toimitaan silti yhä.

Vaikutelma on huvittava näkymässä, jossa valitaan kaukojunalippua. Näytön keskiosa on tyhjä ja reunaa kiertää koskestuspainikkeiden sarja. Vihoviimeinen painike alaoikella antaa mahdollisuuden määräaseman kirjoittamiseen. Olisi voinut olla mielekästä laittaa haku näkyville hyödyntämättömään tilaan näytön keskelle.

Kohteet on ripoteltu hassusti näytön reunoille.

No, tämä on pientä. Suurin ongelma on, että näyttö on suunnattu huonosti. Ymmärrän, että 192 cm pitkänä olen keskimääräistä pidempi, mutta sen paremmin vanhalla automaatilla kuin pankkiautomaateilla tästä ei koidu ongelmaa. Uudella lippuautomaatilla sen sijaan minulta jää näkemättä suuri osa näytön ylälaidasta. Tällä alueella esitetään mm. näkymän otsikko, joka olisi sinänsä mukava nähdä.

(Luulin, että ihmiset ovat pitenemään päin, mutta tällainen hölmöily tuntuu olevan tapana uusissa automaateissa. Ikävintä on, ettei näitä voi korjata softapäivityksellä. Matkakortin latausautomaatti kärsii samasta ongelmasta: maksukortin näyttö on sijoitettu niin, ettei se osu silmiini. Asiaa hankaloittaa erityisesti se, ettei päänäytöllä mitenkään indikoida, että alanäytöllä olisi asiaa.)

Suurin pettymys VR:n lippuautomaatissa on sittenkin, ettei se tarjoa ratkaisuja vanhoihin ongelmiin. Hyvin usein olen matkustanut porukalla jonnekin. Tällöin haluaisin istua matkaseuralaisten kanssa lähekkäin.

Hyvin harvoin haluan maksaa matkaseurani matkoja. Tähän VR ei tarjoa ratkaisua. Jos liput haluaa ostaa erikseen, paikat arvotaan satunnaisista paikoista junaa. Ei keinoa tehdä tilausta ensin ja maksaa sitten yksi kerrallaan niin kuin ravintolassa.

Onko taustajärjestelmä tosiaan näin huono vai eikö kellekään muka tullut mieleen?

[Lisäys 6.4.] Kirjoitin aiheesta palautetta VR:lle verkkosivujen kautta, mutta en saanut vastausta. Kenties siellä oltiin tuolloin ylityöllistettyjä myöhästymisviestien perkaamisessa. Kun tuo ei onnistunut, lähetin seuraavan tekstin VR:n Matkaan-lehden Sivuraide-palstalle. Näemmä se on julkaistu vastauksineen maaliskuun numerossa yhdessä toisen samaa asiaa käsitelleen kirjoituksen kanssa. (Olisi ollut mukavaa, jos vastaus olisi toimitettu myös sähköpostitse, mutta onneksi on tarkkaavaisia kommentaattoreita.)

Uusien lippuautomaattien huono ergonomia

Uudet vihreät lippuautomaatit ovat jonkinmoinen pettymys. Toivoin, että automaatin käyttöliittymää olisi kosketusnäytön myötä parannettu, mutta se vaikuttaa olevan entisellään. Sen sijaan uudet automaatit ovat merkittävästi vanhempia matalampia. Näyttö on asennettu niin alas, että pitkä ihminen ei näe näkymien yläosaa lainkaan ottamatta askelta taaksepäin.

Automaatit eivät myöskään valitettavasti vieläkään tarjoa ratkaisua yleiseen käyttötilanteeseen: kaveriporukka ei kykene varaamaan vierekkäisiä paikkoja siten, että kukin maksaisi itse matkansa. Toivottavasti moinen ominaisuus on edes suunnitteilla.

Uusien lippuautomaattien uusimisen yhteydessä ei vielä tässä vaiheessa ole tehty muutoksia käyttöliittymään ja sovellukseen. Lippuautomaattien uusiminen on osa koko myyntijärjestelmän uudistusta. Järjestelmä otetaan vaiheittan käyttöön vuoden 2011 aikana. Tällöin myös automaattien toimintoihin ja tuotevalikoimaan tulee uudistuksia. Uudistuksen myötä tulee myös mahdolliseksi varata kaveriporukalle vierekkäisiä istumapaikkoja.

Uusien lippuautomaattien kehittämisessä on otettu huomioon esteettömyysvaatimukset. Näytöt on sijoitettu siten, että pyörätuolilla liikkuvat matkustajat pääsevät asioimaan automaatilla mahdollisimman sujuvasti. Tämä on vaikuttanut laitteiden korkeuteen. Osa automaateista tullaan asentamaan siten, että pidempien asiakkaiden asiointi automaateilla helpottuu. Haluamme kuitenkin varmistaa, että uusille automaateille on esteetön pääsy jokaisella asemalla.

Mukava kuulla, että ohjelmistoa ollaan kehittämissä ja lipun ostaminen tehdään joustavammaksi. Sääli, ettei automaatteja kyetä toteuttamaan joustavammin vaikka käännettävällä näytöllä. Kosketusnäytöllä liikkuvia osia tarvittaisiin vähän.

Oppikirjoissa sanotaan, että esteettömyys on kaikkien etu, mutta valitettavan usein käy niin, että erityisryhmien sinänsä tarpeellisella huomioimisella tehdään hallaa muille. Mukava kuulla sittenkin, että päätöksiä ei ole tehty vahingossa.

Pitäisiköhän kirjoittaa uudestaan ja kysyä, miksi ihmeessä Helsingin rautatieasemalla ei ole yhä ainoaa istumapaikkaa, josta näkisi lähtevien junien taululle. Tuo kävi mielessä, kun odottelin taannoin lähteväksi toista tuntia myöhässä ollutta junaa, joka oli aina muka tulossa ihan kohta niin, ettei uskaltanut mennä istumaan aulankaan vähille penkeille.