Archive for the ‘yksinkertaisuus’ Category

Twitter-lunttilappu (ja mistä se kielii)

Wednesday, December 2nd, 2009

Tuija julkaisi taannoin hyödyllisen Twitter-lunttilapun.

@-merkki käyttäjätunnuksen edessä on merkki puhuttelusta. (– –)
RT @nimimerkki viestin edessä tarkoittaa, että kirjoittaja on pannut sanan kiertämään eli Re-Tweettaa kaverin viestiä omille verkostoilleen luettavaksi. (– –)
#risuaita merkkijonon edessä ilmaisee kanavatunnuksen. (– –)
Uusinta uutta Twitterissä ovat listat

En malta olla mainitsematta, että mieleen tulevat TKK:n tietokone työvälineenä -kurssin Unix-lunttilaput.

ls {path} It’s ok to combine attributes, eg ls -laF gets a long listing of all files with types.
ls {path_1} {path_2} List both {path_1} and {path_2}.
ls -l {path} Long listing, with date, size and permisions.
ls -a {path} Show all files, including important .dot files that don’t otherwise show.
ls -F {path} Show type of each file. “/” = directory, “*” = executable.
ls -R {path} Recursive listing, with all subdirs.
ls {path} > {filename} Redirect directory to a file.

Tietty oikoteitä on hyvä olla, mutta erityisen valtavirtaystävällisenä en Twitteriä pitäisi ennen kuin tauhkat saa siivottua näkyvistä eivätkä toiminnot ole vain muistin varassa. Eikä sillä, varmaan saakin, jos osaa ottaa käyttöön oikean clientin. Sekin tuntuu olevan oma hifistelylajinsa.

Täytyy samalla kertaa mainita, että minusta on hienoa, kuinka Facebook opettaa hienovaraisesti uusia ominaisuuksiaan. Kun näin Sulopuiston statuksessa linkin toiseen henkilöön, vein hiireni linkin päälle ja sain heti selityksen, kuinka moinen ihme syntyy. Samalla @-merkillä kuin Twitterissäkin, mutta lopulliseen tuotteeseen ei erikoismerkkejä sotketa.

Screen shot 2009-12-02 at 22.47.07

Kun statusta kirjoittaessaa lisää @-merkin, saa kätevän listan kontakteistaan, joten nimeä ei tarvitse kirjoittaa kokonaan ja se menee varmasti oikein. Tämä ei tietty onnistuisi samaan tapaan Twitterissä, jossa saa huutaa koko maailmalle.

Kuinka nappien vähentäminen lisää monimutkaisuutta

Tuesday, November 24th, 2009

[Tämä teksti on julkaistu alun perin työblogissani, mutta sopii varmasti tännekin.]

Applen laitteita yksinkertaisiksi kehuvat muistavat mainita yhdeksi syyksi sen, että nappuloita on vähän. Googlekin saa kehuja: siinä on vain yksi luukku ja hakunappi. “Voisiko meidänkin tuotteemme olla niin kuin Google”, jotkut suunnittelijat tuskailevat pomojensa vaatimuksia. Asia ei ole noin yksinkertainen.

Nappien ja valintojen poistaminen on triviaalia. Karsimisen tekeminen niin, että aiotut tehtävät saa suoritettua jouhevasti, on haastavaa.

Kuka tahansa pienellä näytöllä ja parilla painikkeella varustettuja piippaavia laitteita säätänyt tietää tämän. Laite voi olla digitaalikello, askelmittari tai polkupyörän nopeusmittari. Yhteistä näille on, että ne näyttävät yksinkertaisilta vähine nappeineen, mutta todellisuus on tuskainen. Lukuja saa nylkyttää eteenpäin painallus kerrallaan ja jos innostuu painamaan kerran liikaa, joutuu kelaamaan koko listan läpi uudelleen. Taaksepäin liikkumiselle kun ei omaa nappia riittänyt.

Kun nappeja on enemmän kuin toimintoja, yksi painike joutuu vastaamaan monesta asiasta. Tällöin käyttöliittymään tuodaan erillisiä tiloja eli moodeja (mode). Moodeja kannattaa välttää, jos suinkin mahdollista, sillä ne ovat ihmisille vaikeita ja aiheuttavat joidenkin tutkimusten mukaan suurimman osan tilanteista, joita onnettumuusuutisissa kutsutaan inhimillisiksi virheiksi (yleensä inhimillisen virheen takana on epäinhimillinen järjestelmä, mutta tätä harvoin mainitaan uutisissa).

***

Moodi voidaan määritellä niin, että eri moodeissa sama toiminta aiheuttaa eri vasteen. Näin esimerkiksi tietokoneen caps lock -painikkeella siirrytään moodista toiseen. a-painikkeen painaminen tuottaakin yhtäkkiä vasteeksi A:n. Moodista kerrotaan valolla, joka monissa näppäimistöissä sijaitsee aivan muualla kuin caps lock -nappi, ja jää näin helposti huomaamatta. Työnäppäimistössäni ei näköjään ole minkäänlaista indikaattoria asiasta.

Yleensä vahingossa painetun caps lockin huomaakin vasta jäljestä, joka ei vastaa tarkoitusta (erään tiedon mukaan viimeisin tahallinen caps lockin painallus sattui vuonna 1987). Moodivirhe on tapahtunut, mutta onneksi lopputulos ei ole sen vakavampi.

Yksi liennytys määritelmälle on. Jos moodi on käyttäjän huomion kohteena, painikkeen modaalisuus on hyväksyttävää. Näin on ihan ok tehdän play/pause-painike musiikkisoittimeen, sillä käyttäjä tietää missä moodissa hän on kuulemalla äänen korvissaan. Musiikin pysäyttäminen on paljon hankalampaa, jos kuulokkeet eivät ole korvilla ja joutuu pohtimaan, tarkoittaako näytöllä näkyvä play-symboli, että musiikia toisetaan parhaillaan vai että musiikin toisto alkaa, jos nyt painan vieressä olevaa nappia.

Viimeksi tuskailin moodien kanssa suuremmin viime kesänä. Yritin katsoa kelloa Helsinki-Tallinna-purjehduskilpailussa. Kädessäni oli Claes Ohlsonilta ostettu anadigikello, jonka näytön taustavaloa en tahtonut saada päälle. Painoin kaikkia neljää nappia vuoron perään, mutta mikään ei toiminut.

Valonappi oli modaalinen, se toimi vain tietyssä moodissa. Muissa tiloissa se teki jotain muuta. En muistanut ulkoa myöskään mode-napin sijaintia, joten olin täysin arvailun varassa. Jonkin aikaa nappeja painettuani valo viimein syttyi, mutta huomasin harmikseni, että nappeja hakatessani olin tullut säätäneeksi kellonajan vääräksi. Onneksi valo valaisi myös viisareita sen verran, että sain lopulta ajan selville.

***

Einstein kehotti tekemään asioista niin yksinkertaisia kuin mahdollista, mutta ei yhtään yksinkertaisempia. Larry Tesler on samassa hengessä todennut, että järjestelmiin liittyy tietty määrä välttämätöntä monimutkaisuutta. Sähköposti vaatii lähettäjän ja vastaanottajan osoitteet, joten ne on pakko tietää.

Sähköpostiohjelma voi auttaa niin, ettei omaa osoitetta tarvitse kirjoittaa, ja vastaanottajakin osataan täydentää muutaman kirjaimen perusteella. Jos halutaan säästää käyttäjää ajattelulta, suunnittelijan on ajateltava etukäteen tämän puolesta. Monimutkaisuuden määrä on vakio, mutta toisessa tapauksessa lopputuloksena on tyytyväinen käyttäjä.

Joskus ajattelun tekee suunittelijan sijaan tekniikka. Google pystyy tarjoamaan yksinkertaisen hakuluukun juuri siksi, että heillä on valtava määrä dataa ja mielettömät algoritmit sen läpikäymiseen. Lopputulos on yksinkertainen, mutta ei liian yksinkertainen. Välttämätön monimutkaisuus on mukana

Mobiiliweb ja mokkuloiden hankaluudet

Wednesday, July 22nd, 2009

Marjut kirjoitti mokkulayhteyksien hitaudesta ja lainasi Nielseniä, joka purnasi mobiiliwebin kehityksen pysähtymisestä.

Mobiilihengessä tämä merkintä on luotu iPhonella Wordpress-ohjelmalla. [Tai siis oli, kunnes tunnin edestä tekstiä hävisi ja palasin tietokoneelle.]

Pitää varmasti paikkansa, että laajakaistanopeuksien hemmottelemat kehittäjät ovat paljolti unohtaneet vanhan hyveen sivujen tiedostokoon optimoinnista. Tämä on ironista, sillä mobiilikäytön lisääntyessä sivujen nopeus nousee uudelleen tärkeäksi tekijäksi.

En silti malta olla huomattamatta, että mobiilirintamalla on viime aikoina tapahtunut myös myönteistä kehitystä. Monet iPhonelle optimoidut mobiilisivut on saatu kevyellä javascriptillä varsin kivoiksi, Facebook vaikka hyvänä esimerkkinä.

fb

Myös Helsingin Sanomien mobiilisivu on mukava. Itse joudun sittenkin käyttämään koko versiota, sillä haluan lukea myös kommentteja, ja ne on päätetty kevytversiosta karsia.

Edelleenkään ei tunnu vallitsevan täyttä yksimielisyyttä siitä, onko oikea lähestymistapa toteuttaa erillinen mobiilisivu ja missä määrin mobiiliversioiden ominaisuuksia kuuluu karsia ja missä määrin kyse on enemmänkin saman toiminnallisuuden optimoimisesta eri alustalle.

Vaikuttaisi sittenkin, että m.palvelunosoite.fi-tyyppiset mobiilisivut ovat yleistymään päin, mikä lienee seurausta siitä, että nettiä aletaan viimein käyttää kännykällä. Toivottavasti tuo merkintätapa vakiintuisi, sillä se on nopea kirjoittaa hankalien /mobile-viritysten sijaan. Monen sivustot osaavat myös ohjata käyttäjän automaattisesti mobiiliversioon. Tämä on ok, kunhan käyttäjä voi halutessaan päästä helposti myös varsinaiselle sivulle.

***

Olen viimeisen vuoden aikana tullut käyttäneeksi mobiiliyhteyksiä varsin paljon. Puolustusvoimat ei jostain syystä pidä erityisen tärkeänä tarjota nettiyhteyksiä kasarmeilla, joten tiedonjanoinen taistelija on paljolti mobiiliyhteyksien varassa. Ikävä kyllä 3G-verkotkaan eivät oikein kanna varuskuntiin – joidenkin tietojen mukaan tarkoituksella. Onneksi armeijassa harjoitellaan siinä määrin odottamista, että pinna pitenee myös verkkoa käyttäessään.

Sen lisäksi, että mobiilinettailu on hidasta, yhteydenottoon liittyy monia hankaluuksia, joista en malta olla älähtämättä.

Perinteisesti olen käyttänyt mobiiliin verkkoon pääsyyn yhdistelmää kännykkä ja bluetooth-yhteys tietokoneeseen (näemmä jo vuodesta 2003). Yhteyden luominen ei Macillä ole sittenkään lainkaan triviaalia ja avuksi tarvitaan myös modeemiskriptit, joiden hakeminen verkosta tarvitsee tietty yhteyden. [En nyt muista varmaksi, oliko tämä enää tarpeen Mac OS X 10.5:ssä.]

Yhteys myös toimii edelleen kovin epäluotettavasti. Nokian e61-puhelinta saa olla buuttailemassa yhtenään, ja välillä kokonaisuus menee jumiin niin pahasti, että tietokoneen uudelleenkäynnistys on ainoa keino saada yhteys jälleen kuntoon.

Windowsilla en ole koskaan yrittänyt saada yhteyttä pystyyn, mutta kokemukseni Nokian liittämisestä Windows-koneeseen ohjelmistonpäivitystä varten ovat niin huonot, että kuvittelen, ettei tuokaan kovin hyvin suju.

Kun mokkuloista alettiin ensin puhua, suhtautumiseni oli vähän tuhahteleva. Eikö jengi muka tajua, että tämän on niin voinut tehdä kännykällä jo siis vaikka kuinka kauan, duh.

Sitten muistin, että olen oikeastaan sitä mieltä, että konvergenssi ei ole aina paras ratkaisu, vaan on oltava sallittua tehdä yksinkertaisia yhteen tarkoitukseen suunniteltuja tuotteita, jotka tekevät vähän ja sitäkin paremmin.

Ainakin Macillä mokkulakokemus on kuitenkin niin huono, että kuvittelen niiden menestyksen pohjautuvan enemmänkin onnistuneeseen konseptointiin.

Omat kokemuksenin pohjaavat Elisan jakelemaan perus Huawei-mötikkään sekä Elisan että Soneran SIM-kortilla. Elisalla yhteys tuntuu toimivan pääosin nopeammin ja varmemmin, missä sitten olenkin liikkunut.

Ajatus helppoudesta romuttuu, kun ei olekaan kylliksi, että modeemin kiinnittää koneeseen. Lisäksi tarvitaan ohjelmisto ja tähän toki verkkoyhteys. Ajattelin aikoinaan, että olisi nokkelaa tehdä mokkulasta muistitikku (muistitikusta mutikka, mutikasta maitopyörä, maitopyörästä pytikkÄH) ja laittaa ohjelmisto sinne. Nykyään näin taidetaan onneksi tehdäkin.

Huawein ohjelmistoa on hankala löytää mistään. Elisalla tilanne on näemmä parantunut siitä, kun ohjelmaa viimeksi hain. Nyt Huawei-haku etusivun luukussa löytää ohjeet modeemin asennukseen ja täältä on edelleen linkki sivulle, jolta on linkki Huawein sivulle, jolta ohjelman saisi, jos tuo Huawein sivu olisi olemassa.

Kun ohjelman on löytänyt, syötetään asetuksia. Tuntuu oudolta kirjoittaa puhelinnumerokentätän *99***1#. On hämmentävää, kuinka osa tiedoista kirjoitetaan käyttöjärjestelmän verkkoasetuksiin ja osa Huawein ohjelmaan. Molempiin paikkoihin jää silti tyhjiä kenttiä.

Puhelinta modeemina käyttäessään on tottunut siihen, että yhteys avataan yläpalkin modeemivalikosta. Näin tuntuu oudolta, että mokkulalla pitääkin avata erikseen Huawein ohjelma. Ja millainen ohjelma se onkaan. Tietenkään sillä ei ole kunnollista dock-ikonia, mutta tämä on vasta alkua.

Jos ohjelman yrittää käynnistää niin, ettei mokkula ole kiinni koneessa, ohjelma sanoo tylysti Fail to find device! ja tarjoaa ok-painiketta, joka sulkee ohjelman. Harmaa ja ruma ohjelma kommunikoi etupäässä ok-dialogeilla, joiden tekstit ovat tökeröitä ja tarpeettomilla huutomerkeillä koristeltuja!!1 (onko olemassa myös tarpeellisia huutomerkkejä?) Vaikutelma on hyvin amatöörimäinen.

fail

Lisäksi ohjelma kaatuilee itsekseen. Tai kaatuilisi edes. Mutta kun se pomputtaa rujoa kuvakettaan dockissa ja vaatii huomiota. Ja sanoo sitten fail, johon vastataan ok. Ja sammuttaa itsensä.

Tämän jälkeen ohjelma saattaa tunnistaa mokkulan, jos sen ottaa irti ja liittää takaisin. Jos tämä ei auta, koneen saa käynnistää jälleen uudelleen.

Pahin virhe on laittaa mokkula vahingossa kiinni koneen vasempaan usb-porttiin. Noin puolilla kerroista tällöin nimittäin näytön taustavalo sammuu. En ole keksinyt muuta keinoa ongelman korjaamiseen kuin uudelleenkäynnistämisen ja itseni muistutuksen siitä, että mokkula liitetään oikealle.

***

3.0-ohjelmistopäivityksen saanut iPhone saapui keskuuteemme pelastamaan tilanteen. Se osaa viimein toimia modeemina tietokoneelle.

Applea sen kummemmin puolustelematta ominaisuuden viipyminen johtui ymmärtääkseni siitä, ettei yhdysvalloissa ole samanlaista mobiilinetin kulttuuria kuin meillä. Puhelinverkot eivät ole täkäläisten veroiset, ja kaupungeista saa wlan-yhteyksiä. Lisäksi operaattorit rahastavat kaikesta mahdollisesta.

iPhone tekee kaiken paremmin, mutta purnattavaa löytyy siitäkin. Yhteyden voi jakaa joko langattomasti Bluetoothilla tai usb-kaapelin avulla. Toiminto on varsin syvällä asetuksissa (Asetukset: Yleiset: Verkko: Internet-jako), joten sitä ei mielellään kytke päälle ja pois. Jos jaon jättää päälle, se aktivoituu aina, kun puhelimen liittää kiinni koneeseen. Tämä on tuskin toivottavaa, jos tarkoitus on vaikka ladata puhelinta. Pois kytkeminen vaatii sukeltamista uuvuttavaan valikkopolkuun.

verkkojako

Päällä olevasta jaosta kerrotaan käyttäjälle rauhallisesti välkkyvällä sinisellä palkilla. Minusta elegantti ratkaisu sen pois kytkemiseen olisi, että valikko avautuisi palkkia painamalla.

Kun jaon laittaa päälle, usb-jako käynnistyy automaattisesti. Erikseen on mahdollista valita, haluaako ottaa myös Bluetooth-jaon käyttöön. Ellei Bluetooth ole muuten päällä, sen voi käynnistää automaattisesti samalla. Hyvä näin.

Tässä vaiheessa jouduin kuitenkin etsimään apua Applen sivuilta. Verkkoyhteyttä ei avatakaan niin kuin normaalisti, modeemivalikon kautta. iPhonella toiminto sijaitsee suoraan Bluetooth-valikossa. Tämä on kätevää, mutta olisiko mahdollista tehdä niin kuin Applella on yleensä tapana: keksiä yksi hyvä tapa asian tekemiseen ja pysyä siinä. Nyt mobiiliyhteys avataan eri tavalla, jos kyseessä on kännykkä, mokkula tai iPhone.

Muilta osin olen tyytyväinen iPhoneen modeemina. Se toimii juuri niin huomaamattomasti kuin kuuluukin. Yhteys ei ole katkeillut eikä ongelmia ole ollut.

Oppikirjaesimerkkejä maksupäätelaitteista

Friday, May 16th, 2008

Mietin, mitä olisin vastannut, jos minulta olisi kysytty, kuinka helpoksi koen kassojen maksupäätteiden käyttämisen. Verkkouutiset kertoo seuraavaa:

Yhä useammat, 24 prosenttia, ovat maksaessaan käyttäneet usein sirukortin lukemiseen tarkoitettua maksupäätettä. [...] Maksaminen kortin lukijalaitetta käyttäen on pääsääntöisesti koettu helpoksi, sillä valtaosa eli 93 prosenttia on kokenut sen joko erittäin tai vähintään melko helpoksi.

Kyllä minä niitä käyttää osaan, mutten ymmärrä, miksi noin helppo asia on toteutettu noin huonosti.

Laitteessa on kolme painiketta ja kaksi vaihtoehtoa. Olisi viisasta antaa molemmille vaihtoehdoille oma painike ja säästää kolmas paluupainikkeeksi. Näin ei ole tehty, vaan kaksi painiketta siirtää valintaa ja kolmas toimii vahvistimena. Ensimmäisissä laitteissa pankki- ja luottovaihtoehto sijaitsivat valikossa vasemmalla ja oikella. Tämä on mielekästä, sillä painikkeetkin on aseteltu horisontaalisesti. Valinta tapahtui painamalla ensin vasemmalle tai oikealle ja sitten keskinappia vahvistukseksi. Painalluksia tarvittiin yhden sijaan kaksi, ja toteutus oli sen verran sekava, että sitä paikattiin liimaamalla pankki- ja luotto-opastetarrat maksupäätteisiin.

sivusuuntainen

Ilmeisesti laitteiden ohjelmisto oli mahdollista päivittää, joten joku kehitti palautteesta opittuaan uuden version. Tällä kertaa pankki ja luotto ovat näytöllä allekkain. Hyvänä puolena toteutuksessa on, että molemmat mahtuvat näytölle yhtä aikaa. Huonoa on, että näppäinjärjestyksen vastaavuus ei ole enää ilmeinen. Erityisen älytöntä on, että näppäinjärjestys on juuri päinvastainen kuin kaikkialla muualla. Yleensä maissa, joissa luetaan vasemmalta oikealle, on tapana tällaisessa tilanteessa kääntää näppäinjärjestys niin, että vasen nappi tarkoittaa ylöspäin ja oikea alaspäin. Päätteiden näppäimet toimivat toisin päin.

pystysuuntainen

Nykyään luottokortti on oletusarvoisesti valittuna, joten jos sen hyväksyy suoraan, säästää yhden painalluksen. Jotkut epäilevät tätä salaliitoksi.

(En kaikkiaan tiedä, mitä iloa siitä on, että luotto- ja pankkikortti sijaitsevat samalla fyysisellä kortilla. Kertaakaan en ole tästä hyötynyt, sillä en missään tilanteessa tarvitse korttia yhtä aikaa molempiin tarkoituksiin. Ylimääräistä vaivaa sen sijaan kohtaan jatkuvasti. Aina maksaessani joudun erikseen kertomaan, kumpaa puolta haluan käyttää. Samoin pankkiautomaatilla. En käytä Suomessa luottokorttia muuhun kuin verkko-ostoksiin, mutta se muistuttaa minua olemassaolostaan jatkuvasti.)

Näiden kahden mainitun päätetyypin lisäksi vastaan tulee muitakin variaatioita. Joissakin kortti syötetäänkin pohjaan. Joissakin pankki- vai luottovalinnan jälkeen painetaan vahvistus numeronäppäimistön enter-painikkeella. Lidlin käyttämät laitteet ovat sikäli hienoja, että niissä pankki- ja luottovalinnalle on varattu oma soft key, jota painamalla valinta tehdään suoraan ilman erillistä vahvistusta.

Ironista on, että Lidlissä ei voi maksaa luottokortilla.

Lidl-tyyppinen

Myöskään näyttöjen tekstejä ei ole juuri hiottu. Ei minua välttämättä kiinnosta tietää, mihin ip-osoitteeseen pääte ottaa yhteyttä maksua suorittaessaan. Joissain käännettävissä laitteissa on epäselvää, onko viesti tarkoitettu kassahenkilölle vai asiakkaalle. Usein kortin saa ottaa pois jo ennen kuin laite antaa siihen luvan, ja myyjät ihmettelevät, miksei asiakas ymmärrä tätä.

Ennen vanhaan pankkiautomaatit antoivat rahat ennen kuin palauttivat pankkikortin. Tämän seurauksena ihmiset unohtivat korttinsa automaattiin, sillä he olivat tulleet automaatille nostamaan rahaa ja poistuivat saatuaan tehtävän suoritetuksi. Sittemmin järjestys on korjattu. Norman kutsuu tällaista pakotettua toimintajärjestystä inter lockiksi.

Vaikka kuitti ei ole aivan yhtä kiinnostava asia kuin setelitukko, on järkevää suunnitella päätteet niin, että ne eivät anna kuittia ennen kuin kortti on poistettu lukijasta. Minulla kesti hetki ymmärtää, että tämän periaatteen laiminlyönti on syy, miksi olen kahdesti ollut unohtaa korttini Lidlin lukijaan.

Aihetta liipaten: Matkakorttien latausautomaatit huolivat viimein kortit maksuvälineenä. Yksi ongelmista on siis korjattu.

Pikakatsaus YouTuben soitinkäyttöliittymän evoluutioon

Saturday, May 3rd, 2008

Puskuri kirjoitettavista jutuista on pitkä, mutta jälleen hyppäsi yksi juttu jostain syystä jonon ohi. Huomasin, että Youtubessa voi kokeilla beta-versiota uudesta soitinkäyttöliittymästä. Vai kuuluuko sanoa soittimen asemesta geneerisemmin toistin.

Joskus aikoinaanhan kirjoittelin näistä [ensin ja sitten], mutta sittemmin on tapahtunut muutoksia, joita en ole kommentoinut.

Tämä on rekonstruktio alkuperäisestä. En ole aivan varma, oliko se tuollainen, mutta oleellista oli, että palkeista on vaikea tajuta, mitä ne tarkoittavat – saati että toistokohtaa on mahdollista raahata.

kaikkein vanhin

Seuraavassa versiossa tuo korjattiin, mutta uusi toteutus näytti vähän epäselvemmin tarkan toistokohdan.

toinen

Google Videon soitin esimerkiksi näytti sen selkeämmin, ja tarjosi silti ison kohteen raahamista varten.

google video

Kontrastia siinä on kieltämättä vähänlaisesti.

YouTuben seuraavassa versiossa toistokohta näkyi tarkemmin, kun osoitin muuttui läpinäkyväksi.

kolmas

Nappuloita oli silti vähän missä sattuu ja yleivaikutelma sekava. Seuraava versio siisti tätä.

vanha soitin

Samalla se epäselvensi jälleen toistokohdan. Ilmeisesti tämä ei ole niin tärkeää. Stop-napin symboli muuttui tarkoittamaan selkeämmin sitä mitä nappi-tekee: toiston aloittamista alusta (merkinnän lopussa lisää tästä).

Uusimmassa versiossa ilmettä on yksinkertaistettu entisestään. 90-lukuisen raskaista kohokuvioinniesta on luovuttu. Pienen ja normaalin kuvakoon välillä vaihteleva harvoin jos koskaan käytetty painike on saanut mennä, samoin alkuunpalauspainike. Ladattua toistettua ja ladattua toistamatonta kohtaa merkitseviä värejä on selkeytetty aikajanalla. Uusin soitin alkaa olla aika kiva, mutta yllättävän hitaasti tähän on tultu.

uusi soitin

Sinänsä mielenkiintoisesti Google Videosin nykyinen soitin muistuttaa kovasti YouTuben soitinta, mutta ei ole sittenkään aivan samanlainen. (Lisäys: eipä tuo olekaan Google Video -spesifi soitin, vaan kaikki upotetut vanhan malliset YouTube-soittimet näyttävät tuolta.)

Google Video Search

Nykyään näkee varsin usein myös soittimia, joissa soittokohdan osoitin tulee näkyviin vasta, kun hiiren vie kyllin lähelle. Tällöin se saattaa jäädä löytymättä, jos käyttäjä alistuu kuvittelemaan, että palvelu on todella niin huono, että tällaista mahdollisuutta ei tarjota – kuten Ilta-Sanomien video-osio pitkään oli. Melko helposti indikaattorin olemassaolon kyllä tapaa löytää vahingossakin.

[Kirjoitin kerran merkinnän stop-nappien turhuudesta, mutta se katosi sittemmin. Kiinnostavaa asiassa on, että CD-soittimissa stop-napin toiminta muuttui erilaiseksi kuin C-kasettisoittimissa, koska tekniikka sattui toimimaan eri tavalla. CD-soittimethan unohtavat toistokohdan, kun levy stop-napista pysäytetään, kun taas kasetissa toisto jatkuu siitä mihin jäätiin. iTunesissa stop-napista on luovuttu turhana. Vähän turhalta moinen digitaalisessa soittimessa tuntuu, kun se toimii vain rewind- ja pause-nappien yhdistelmänä. Muutamassa poikkeustapauksessa sitä kuitenkin käytetään iTunesissakin, mikä tekee asiasta ikävän sekavan.

Merkinnässäni hihkuin, kuinka Nokian silloisessa multimediapuhelimessa kappaleen toistamisen aloitusyritys play-nappia painamalla sai aikaan dialogin, jossa luki "Please un-pause track to resume playing". Soitto alkoikin pause-napista.]

Instill confidence

Tuesday, April 8th, 2008

Lähettäjä nimeltään Lainaus lähestyi minua sähköpostilla, jossa kysyttiin, olenko jo vastannut asiakaskyselyyn ja kerrottiin, että vielä onnistuisi. Otsikon lukeminen paljasti, että Lainaus liittyi Teknillisen korkeakoulun kirjastoon. Minua oudoksutti, sillä en ollut kuullut asiasta aiemmin ja viestistä syntyi kuva, että olisin aiemmin jättänyt sen väliin.

Ajattelin, että käyn pikaisesti klikkaamassa kyselyn läpi, sillä tokihan kirjastossa ärsyttää muutama juttu. TKK:n kirjastosta olen kirjoittanut niin tässä blogissa kuin toisessakin. Web-palvelusta riittäisi kirjoitettavaa enemmänkin.

Vaan kyselyn nähtyänipä lannistuin ja koin pienemmäksi vaivaksi tulla itkemään internetiin kuin määritellä 9-portaisella asteikolla, kuinka paljon luottamusta henkilökunnan pitäisi minimissään ja optimaalisesti herättää asiakkaassa ja mikä mahtaa olla tilanne nyt. Kysely oli saatavilla ainoastaan englanniksi [lisäys: käännös on olemassa, mutta siihen ei voi vastata suoraan], mutta en varmaankaan jaksaisi vastata siihen suomeksikaan.

Library Service Quality Survey - Welcome!

Tiedot kuulemma prosessoidaan Yhdysvalloissa. Tiedä sitten, onko kyseessä jokin määrämuotoinen tutkimus, joka pakottaa moiseen pikkutarkkuuteen.

Lisäys: testasinpa, että lopun taustatietokysymykset täyttää noin minuutissa, jolloin varsinaiselle kyselylle jää aikaa noin 9 minuuttia. Tässä ajassa tulisi ehtiä miettiä 9-portainen vastaus 74 kysymykseen. Yhtä kysymystä kohti jää aikaa yli seitsemän sekuntia, joten tuo nyt ei ole reippaalle teekkarille temppu eikä mikään. Vapaata palautetta ei tuossa ajassa ehdi antaa lainkaan.

Näemmä linkittämiskelvottomassa kehyksessä on lisää selittelyä siitä, miksi kysely on näin hankala:

Koska olemme menossa kohti Innovaatioyliopistoa, käytämme kansainvälistä LibQUAL -kyselyä, jonka on kehittänyt yhdysvaltalainen ARL -konsortio. Kyselylomake on englanninkielinen.

[– –]

Kaikki kysymykset eivät täysin sovellu meidän ympäristöömme, mutta käytä lähinnä sopivia vaihtoehtoja.

Lisäys 2: kommenteissa nähtävillä kirjaston kattava kommentti asiasta.

Iltalehden pikkuparannus

Friday, March 21st, 2008

Maailma on taas hieman parempi paikka. Iltalehti on päivittänyt videosivunsa linkin.

Ladataan 201DIltalehti.fi201D

Ennen vanhaa siinä luki Klikkaa Netti-TV auki tästä tai palaa takaisin tästä. 50% mahdollisuus valita väärin ja muotoilu, joka pakottaa ohjaamaan koko lauseen. Uudessa toteutuksessa turha linkki on poistettu ja tässä-linkistä on hankkiuduttu eroon.

Ehkä seuraavassa versiossa homma vain toimii ilman turhia kysymyksiä. Kenties jopa uskaltautuvat hankkiutumaan eroon typerästä ponnahdusikkunasta.

Minun on kaikkiaan vaikea ymmärtää, miksi Iltalehden sivuston on lltasanomia suositumpi. IS sentään toimii kunnolla eikä jää satunnaisesti jumiin niin, että sivu latautuu melkein valmiiksi, muttei ihan. Ilta-Sanomien keskustelun selaaminen on myös mahdollista ilman, että joka ikinen viesti täytyy klikata erikseen auki. Iltalehteä vaivaa myös älyttömyys, että jos klikkaan uutista etusivulla, en päädykään itse uutiseen, vaan Espoo teema-sivuille, jos uutinen sattui liittymään Espooseen ja joudun tällä sivulla klikkaamaan uutista uudestaan päästäkseni lukemaan sen.

Ilta-Sanomissa on kyllä vastaavasti käsittämätöntä, että ovat poistaneet päivän lööpin näkyvistä. Luulisi, että olisi hyvä vain, että ihmiset saisivat halutessaan lööpin helposti käsiinsä, mainoshan se on. Voisi olla kätevää laittaa lööpin viereen nappi, jota klikkaamalla saisi leikepöydälleen suoraan koodin, jolla liittää lööppi blogiinsa.

Esimerkkejä kuluttajatuotteiden invaasiosta

Thursday, February 28th, 2008

Pomo iteroi aikoja kehityskeskusteluille tekemällä lukujärjestyspohjan Exceliin, laittamalla sen verkkolevylle ja lähettämällä polun sähköpostilla.

Luettuani sähköpostin puhelimella jouduin kaivamaan työkoneen kaapista ja kirjautumaan sisälle. Kopioin osoitteen sähköpostista, sillä Outlook tykkää rikkoa linkit usealle riville niin, että ne eivät aukea klikkaamalla. Kone ilmoitti, ettei polkua ole olemassa.

Hetken päästä ymmärsin tämän johtuvan siitä, ettei minulla ollut oikeutta päästä käsiksi kansioon C593. Verkkolevyllämme hyödynnetään ymmärtääkseni nimeämiskäytäntöä, jossa ensimmäinen merkki on satunnainen kirjain ja kolme seuraavaa satunnaisia numeroita.

Pyysin päästä työkaverin koneelle, hän kun pääsi käsiksi kansioon. Yritin avata Excel-tiedoston, mutta sain ilmoituksen, että toinen käyttäjä käyttää sitä. Odotin pari minuuttia, ja koska tiedosto oli edelleen auki, oletin, että se oli unohdettu sulkea. Soitin käyttäjälle ja pyysin sulkemaan dokumentin.

Sain tiedoston auki, ja varasin aikani kirjoittamalla nimeni soluun.

***

Google docsin tai Doodlen tai jonkin muun avulla olisin päässyt käsiksi dokumenttiin suoraan julkisessa verkossa kiinni olevalta koneelta ilman sähläämistä. Niin kuin Norman sanoo: mahdollisen monimutkaisuuden tulisi olla tehtävän monimutkaisuutta – ei työkalun. Kuluttajatuotteiden vallankaappauksesta, consumerization, on puhuttu paljon. Ilmiö on minusta hyvä osoitus siitä, että lopputulokset ovat paljon parempia, kun ne suunnitellaan asiakkaiden sijasta käyttäjille.

Syyskuussa Igglon Mikko Ranin kertoi Elkom-messujen puheenvuorossaan, kuinka heidän talokuvilleen on löytynyt yllättävä uusi käyttäjäryhmä: palomiehet. Tänään uutisissa kerrotaan, että yhteistyö on virallistettu. Jälleen kuluttajille luotu järjestelmä osoittautui joltain osin ylivoimaiseksi viralliseen järjestelmään verrattuna.

Samalla palokuntaesimerkki muistuttaa, että asiat eivät ole yksinkertaisia. Jos firman IT-hallinnon tietoturvavouhotus vielä tuntuukin abstraktilta paranoialta, harva kuitenkaan haluaisi laskea palokuntaa täysin kuluttajajärjestelmien varaan.

PS Niin, kalenterivarauksia voi tehdä Outlookillakin. En tiedä, miksi pomo halusi tehdä sen noin. Ehkä hän ei pääse kiinni Outlookiin omalta Maciltään. Enkä tiedä, miksei meidän neuvotteluhuoneidemme yhteydessä ole päätettä, jossa näkisi huoneiden varaustilanteen ja voisi varata vapaan huoneen itselleen kätevästi. Nykyinen best practice on kyykistyä lattialle sähläämään läppärin kanssa.]

PPS Omituista muuten, ettei Doodlesta tai hieman suppeammasta Sumplista ole olemassa Facebook-versiota. Facebookin kautta on kätevää luoda tapahtumia, joihin ihmisten on helppo ilmoittautua. Vielä kätevämpää olisi kyetä iteroimaan aikataulut samassa ympäristössä.

Kootusti iPodin evoluutiosta

Friday, February 15th, 2008

Ergonomian kurssilla tuli tekaista jonkinmoinen tutkielma, joten tuumin, että tässäpä hyvä tilaisuus kirjoittaa muistiin vuosien varrella tekemiäni iPod-havaintoja.

Kurssin käyttöliittymäviitekehys on vähän suppea, joten puristin mukaan siihen liittyviä asioita lähinnä sikäli kuin sain ne liitettyä luennolla sivuttuun Normanin Design of Everyday Thingsiin. Piirretty iPod on OmniGraffle-kokeilu.

Näköjään Helvetica neue ei oikein toimi tuossa pienessä luukussa. Klikkaamalla View siirtyy SlideSharen sivulle, missä tuon voi katsoa halutessaan isompana.

On näemmä kaikkiaan kovin työlästä väsätä Keynote-esityksistään versiota SlideSharea varten. Rakentumisanimaatiot haluaa enimmäkseen poistaa, jotta turhilta duplikaateilta välttyisi, mutta siihen ei ole mitään kätevää automaattista toimintoa, ja väistämättä mukaan liittyy käsityötä ja kalvojen sommittelua uudelleen. Myös tekstiä joutuu hieman lisäämään, jotta esitys toimisi ilman selostusta. SlideShare ei näemmä ole myöskään täysin uskollinen edes PDF-tiedostolle, vaan on poistanut taustan muutamista kalvoista.

Näköjään kuulokekalvon viimeinen bulletti on pudonnut pois jossain välissä. Siinä valitettiiin, että edelleenkin on vaikeaa tietää pimeässä, kumpi kuuloke on vasen ja kumpi oikea. En jaksa ladata esitystä uudestaan, kun se tuntuu olevan kamalan hidasta.

Lisäys: pidempi raportti on nyttemmin saatavilla.

Tietty uuden makealta vaikuttavan Screenflow’n avulla esityksensä voisi jakaa audiovisuaalisemmin, mutta enpä lähtenyt moiseen nyt.

Screenflow osaa nauhoittaa yhtä aikaa näyttöä, videokameraa ja ääntä. Ei huonompi juttu, jos järjestää käytettävyystestiä eikä halua kaikkea materiaalia epäsynkronissa hujan hajan.

Unelmaohjelmassani nopeiden protojen luomiseen ja testaamiseen olisi

  • Keynote-henkinen editori sujuvammalla tuella linkityksille – mieluusti jonkinlaisella graafisella, silmukoita ymmärtävällä puumallilla ja
  • Omni Grafflen piirtokäyttöliittymällä sekä
  • Screenflow-tyyppinen mahdollisuus tallentaa testisessio kokonaisuudessaan.

Tuollaisen tekisin, jos osaisin koodata.

[Lisäys] Kappas, käyttöliittymäsuunnittelu-nicheä varten on juuri julkaistu uusi, spesifi ohjelmansa. Opacity yksinkertaistaa resoluutioriippumattomien kuvakkeiden ja käyttöliittymäelementtien toteuttamista. Via

Kaasukahvoja

Saturday, January 26th, 2008

Hyvä säädin mahdollistaa paitsi säätämisen, kertoo myös luontevasti järjestelmän nykytilasta.

Olen pitkään ollut aikeissa kirjoittaa vessojen ovista, mutta en arvannut, että lopullinen yllyke ryhtyä puuhaan tulisi koulusta. Ergonomian kurssillani pyydettiin suunnittelemaan wc-kopin kahva. Sen tulisi tehdä avaaminen ja sulkeminen ilmeiseksi ja kertoa lisäksi, onko ovi lukittu vai ei.

Opettaja sanoi, että tämä on tärkeää, koska vanhus saattaa unohtaa lukita oven tai hätääntyä ja luulla lukittuneensa ja saada sydänkohtauksen. Minusta asia on tärkeä, sillä minä en välttämättä aina muista ovien lukitsemisen kaltaisia trivialiteetteja. Kohta huomaan istuvani pöntöllä pohtien, tuliko ovi kiinni vai ei. Ovi saattaa sijaita suoraan vilkkaasti liikennöidyn käytävän varrella niin, että sen voi avata tuosta vain, varoittamatta. Ja mietin, että jos nyt lähden kurkottamaan kohti ovea, ja olen juuri puolimatkassa housuineni ja siinä vaiheessa joku tulee sisään, tilanne vaikuttaa omituiselta, ehkä jopa vaivaannuttavalta.

Siksi on tärkeää, että kahva kommunikoi luotettavasti oven tilasta. Kampin julkisissa vessoissa lukitusmekanismi on muuten aivan kamala. En tarkkaan muista kuinka, eikä budjettiini sopinut tällä kertaa maksaa kokonaista euroa asian selvittämisestä, joten jätetään tämä lukijan harjoitukseksi.

Tavanomaisella kahvalla ja erillisillä lukitsinosalla varustettuja ovia on kahta päätyyppiä. Toisessa lukitseminen lukittaa koko kahvan ja estää sen liikkeen. Toisessa kahva liikkuu edelleen, mutta lukitus irrottaa sen kielestä eikä liike näin tee mitään. Minä luotan enemmän jälkimmäisen malliseen lukitukseen. Alitajuisesti kuvittelen, että ensimmäisen kahvan saa helpommin auki brute force -hyökkäyksellä.

Joku toinen taas saattaa pelätä kielen irrottavaa lukitusta, koska tällöin on periaatteessa mahdollista, että jokin menee vikaan eikä kahva enää koskaan avaakaan ovea.

Tehtävänannossamme kiellettiin eksplisiittisesti ratkaisut, joissa kahva ja lukko ovat erikseen. Tämä jättää aika vähän vaihtoehtoja. Kahvan piti kääntyä, joten hakanenkaan ei kelpaa, joten varsinaisesti jäljelle jää usein etenkin halvemmissa wc-koppitoteutuksissa suosittu malli, jossa lukitus on hoidettu kääntyvällä metallikielellä.

Tämä on omakin suosikkini, sillä siinä on Normanin periaatteiden mukaisesti tehty systeemistä mahdollisimman näkyvä. Käyttäjän mielessään luoma systeemikuva ei voi juuri mitenkään poiketa todellisesta. Lisäksi systeemin tila on ilmeinen jatkuvasti eikä ole mahdollista, että vaikkapa punainen varattua osoittava värikiekko pyörähtää vuosien saatossa väärään asentoon ja välittää virheellistä informaatiota.

Oven ulkopuolinen indikaattori ei kuulunut tehtävänantoon, mutta sellainen on syytä olla. Pelkkä kokeilemalla lukituksi todettava ovi on epämiellyttävä niin koppiin pyrkijän kuin kopissa istujan kannalta. Yksi ajoittain vastaan tuleva vaihtoehto on ovi, joka ei pysy kiinni-asennossa kuin lukittuna, mutta koska ihmiset eivät ole tottuneet tällaisiin, he käyvät kiskomassa kahvoja turhaan, joten yksin tämäkään ei riitä indikaattoriksi.

Kuvan kahva tuli vastaan Myyrmäessä, mutta löytyy näitä lähempääkin.

wc-kahva

***

Toisena tehtävä oli suunnitella merkinnät kaasuhellan katkaisijaan siten, että ne ovat luettavissa ylhäältä päin. Merkinnöistä tulee selvitä hellan tila sekä suunta, jonne päin kääntämällä päästään haluttuun lopputulokseen.

Valmiiksi oli päätetty, että hellan pois päältä -asennosta seuraavaan asentoon on 90 asteen turva-alue. Tämän jälkeen kaasunsyöttö on suurimmassa arvossaan ja vaimenee siitä seuraavan 90 asteen aikana säästöliekille. Lisäksi sanottiin, että kaasua avattaessa nuppia pitää painaa ennen kääntämistä.

En tiedä varsinaista syytä tuohon kaasuliesien omituiseen säätämiseen. Minusta olisi intuitiivisempaa, jos se toimisi kuin matkaradio: offin jälkeen vipua kääntämällä äänenvoimakkuus kasvaa. Luultavasti siihen liittyy jokin turvanäkökohta tai perinteisen teknisen toteutuksen aiheuttama rajoitus, mutten äkkiä keksi, kumpi. Ehkä ajatus on, että kaasu on aina sytytettäessä täysillä, joten on hyväksi, että tähän tilanteeseen pääsee suoraan.

Tässä kuvassa on perinteiseen toteutukseen verrattuna kaksi pientä parannusta. Vipuun piirretty nuoli vihjaa, että sitä pitää painaa ennen kuin kääntäminen onnistuu. Ajatuksena on, että vipu uppoaa sen verran sisäänpäin, että nuoli peittyy näkyvistä.

Kun kaasu on täysillä, näkyviin jäävä katkoviiva taas vihjaa, että sinne päin kääntämällä vastaan tulee jotain. Näin nollakohdan löytymisen suuntaa ei joudu arvuuttelemaan.

Tehtävässä ei suoraan sanottu, onko säästöliekkiasennosta kääntää edelleen puoli kierrosta vastapäivään nollaan asti vai tuleeko tällöin palata taaksepäin. Jos liikkuminen on sallittua, siihenkin voisi piirtää vastaavan katkoviivan. Muuten taas nuppi ei varmaankaan käänny sen pidemmälle, joten ainoa vaihtoehto on palata taaksepäin.

hellasaado0308t