“Kirje avataan aina”, kehui postin mainos joskus lapsena. Muistan kuinka pysähdyin ajattelemaan asiaa ja mietin, että niinhän se on. Jos puhelin soi metsässä eikä kukaan ole kuulemassa on aivan sama, soiko se. Mutta kirjeen saa jossain vaiheessa luettavakseen, vaikka ei sattuisi olemaan paikalla, kun se kolahtaa luukusta.
Sittemmin ajat ovat muuttuneet. Puhelimet soivat taskuissa, postikin kilahtaa puhelimeen. Nykyään en jaksa avata kirjeitä, sillä se on kamalan vaivalloista. Kirjeet kertyvät kasaksi eteiseen ja potkin niitä mennessäni. Yritän päätellä päältä päin, onko kirjeessä jotain tarpeellista vai onko se pelkkä asiakasviesti tai tiliote. Aivan kuin olisin kiinnostunut tietämään, paljonko minulla on ollut rahaa jollain satunnaisella menneellä ajanhetkellä.
Viimeisen vuoden aikana asiaa on hankaloittanut myös se, että olen ollut armeijassa enkä ole usein päässyt moneen viikkoon tutkimaan postiani. Asunnossa asuva pikkuveljeni suhtautuu kirjeisiin kuten minäkin, joten todenäköisyys, että ne päätyvät avatuksi on varsin pieni.
Perinteiset organisaatiot ajattelevat ilmeisesti kaikesta huolimatta yhä muinaisen postin tavoin, että kirje avataan aina. Mitä tärkeämpi asia, sitä luultavammin siitä ilmoitetaan ainoastaan kirjeellä. Keväällä sain asiasta ikävän muistutuksen.
Olin maksamassa ostoksiani ruokakaupassa eräänä lauantaiaamuna, kun pankkikorttivisani kieltäytyi yhtäkkiä toimimasta.
– Hmm.. tässä lukee, että ota kortti pois, myyjä kummasteli.
– No, äläpä ota kuitenkaan, pyysin ja ojensin Visa Electron -korttini.
Testin vuoksi kävin seuraavassa kaupassa eikä kortti toiminut sielläkään. Kassakone käski taas poimia kortin talteen, mutta myyjä suostui pyyntööni olla tekemättä tätä.
Kummastelin asiaa ja matkustin tutkimaan postiani. Toden totta, olin saanut pankista kirjeen, jossa kerrotiin, että Visa-laskuni oli erääntynyt. Minun täytyisi palauttaa korttini pankille kahtia leikattuna. Jos yrittäisin käyttää sitä, se poimittaisiin talteen kaupassa ja joutuisi maksamaan korvauksen. Olisiko ollut peräti 80 euroa.
Ihmettelin, kuinka minulle oli voinut jäädä maksamattomia suorituksia, sillä yleensä olin saanut asiasta viestin Netpostiini. Kävin katsomassa. Tosiaan, listauksessa luki, että lasku on tullut, mutta loppusaldo on 0 euroa.
Kun viestin klikkasi auki, totuus olikin toinen. Minulla oli kuin olikin maksamatta hieman toista sataa euroa, jotka olin lainannun rukkikurssillemme. Vaikka olen köyhä varusmies, olisi minulla ollut varaa moinen maksaa koska tahansa, mutta päättivät sitten varmuuden vuoksi sulkea kortin ensin. Onneksi sentään asiasta ei ehtinyt tulla luottotietomerkintää, vaikkei kaukana ollut sekään.
Mielessä kävi, mitä olisi tapahtunut, jos olisin ollut ulkomailla sillä aikaa, kun pankki lähettää minulle kirjeen kotiin ja sulkee korttini.
Luottokuntaan asiasta soittaessani minua puhuteltiin kuin pahempaakin talousrikollista.
Tarina kääntyy lopulta hieman surkuhupaisaksi, sillä onnistuin lukitsemaan myös Visa Electronini. En ollut käyttänyt sitä vuosikausiin, joten tunnusluvun viimeinen numero oli päässyt unohtumaan. Nykyään yhä harvemmassa paikassa voi kuitata maksua allekirjoituksella, joten ilman tunnuslukua on vaikea selvitä. Ilokseni muistin, että pankkiautomaateissa on oma reikänsä sirukorteille. Se ei imaisisi korttia, vaikka numeron laittaisi väärin.
Näköjään se ei imaise korttia, mutta muutaman väärän yrityksen jälkeen se lukitsee kortin niin, ettei sillä voi maksaa. Syytä se ei kuitenkaan kerro käyttäjälle. Kohta huomasin olevani vailla käteistä ja vailla ensimmäistäkään toimivaa korttia.
Pankkivierailulla sain lukitun kortin avattua helposti ja ystävällinen kassatäti teki minulle Mastercard-hakemuksen. Aleksentarinkadun Nordean pankkisali on niin hieno, ettei tulisi mieleenikään käydä missään muualla. Visaa ei kuulemma kannattaisi kokeilla vähään aikaan.
Huvitti, kun hän kysyi tulojani. Kerroin ylpeänä, että olen ollut palveluksessa jo niin kauan, että saan hieman yli kymmenen euroa päivärahaa. Täti hymähti ja merkitsi tuloikseni nollan.
Laittoi vielä ruksin kohtaan, että varusmiespalvelu suorittamatta. Hupsuja asioita ne kysyvät vielä nykyaikanakin.
PS Mielessäni kävi sekin, tarvitsenko pankki-luottokorttia mihinkään. Sehän maksaa rahaakin, ellei ole kyllin hyvä asiakas pankilleen. Hankin aikoinaan Visani, kun opintoviikkoni riittivät siihen ja tunsin itseni aikuiseksi sanoessani ruokakaupassa, että pankille, kiitos. Visalla pystyi maksamaan verkossa, mutta eikös Visa Electronillakin pitäisi nykyään pystyä.
Pankkikortin hankin aikoinaan, kun ärsytti, ettei Visa Electron kelvannut kaikkialla. Pelkkiä pankkikortteja ei enää saa, mutta Visa Electron ei vieläkään kelpaa ainakaan junissa. On tämä vaikeaa.
PPS Niin, pitäisi laittaa tuollaiset laskut suoraveloitukseen, mutta kun verkkopankin käyttö saa minut aina niin ärtyneeksi, etten koskaan jaksa perehtyä, kuinka se tapahtuisi.
