Archive for July, 2007

E65 kahden päivän jälkeen

Thursday, July 26th, 2007

[Merkinnästä puuttuu linkkejä. On näemmä mahdollista, että verkkoyhteyden jumahtaminen kesken muutoksien tallentamisen johtaa siihen, että alkuperäinen postaus katoaa Wordpressin tietokannasta, mutta uudesta tallentuu vain yksi viidennes. Oli erittäin hyvää tuuria, että alkuperäinen teksti oli sentään kopioitavissa talteen toisesta selainikkunasta, mutta html-tagit katosivat operaatiossa.]

Seuraavassa eilen lupaamiani kommentteja kahden päivän E65-puhelimen käytön ja manuaalin selailevan lukemisen jälkeen.

e65

Ensivaikutelma

E65 oli Nokian puhelimista ainoa jollain lailla puhutellut. S60-pohjainen sen kai pitää olla, jotta missään olisi mitään järkeä ja tämä oli olemukseltaan sentään varsin siro ja jämäkkä. Jossain sanottiinkin, että E65 on ensimmäinen S60-puhelin, jonka kehtaa nolostumatta ottaa taskustaan naisen edessä.

Punainen olisi mätsännyt paremmin skootterini kanssa, mutta tarjolla oli vain ruskeaa mallia. Tämä saattaa olla sikäli turvallista, että potentiaaliset varkaat luulevat sitä Zuneksi ja jättävät rauhaan.

Kuten kerroin, olen vain kerran ostanut puhelimen uutena, joten kokemukseni puhelinpakkauksista on rajallinen. Benefon Q:n laatikkoon oli aikoinaan panostettu applemaiseen tyyliin ja puhelin makasi korulaatikoista tutulla keinoveralla.

E65:n pakkauksen sisusmateriaali on tylsää kierrätyspahvia. Kenties tämä on se hinta, joka maksetaan siitä, että Nokia pärjää Greenpeacen vertailuissa.

(N95:ssä näemmä avauskokemukseen on pyritty luomaan ripaus enemmän elämyksellisyyttä. Copywriterin sanavalinnat ihmetyttävät hieman. Uskon, että moni ostaa N95:n jotta pääsisi tekemään sillä monenmoisia hienoja juttuja, mutta arvelen, että joukko, jonka motiivina on päästä tutkimusmatkailemaan juuri Nseries-maailmaan, on kohtuullisen rajoittunut.)

Takakansi irtoaa helposti, ja SIM-kortti asetetaan paikalleen sivistyneesti työntämällä se koloon ilman kynsien telomista salpoihin. Ilmeisesti SIM-kortit sijaitsevat niin, että vaihto edellyttää akun irrottamista, jotta virta tulisi varmasti katkaistua vaihdon ajaksi, mutta hieman rasittavalta moinen tuntuu. Muistikorttipaikka löytyy helposti ja toimii, kuten voisi olettaa.

Kosketus käyttöliittymään

E65:n teema on tummasävyinen ja tyylikkäämpi kuin S60:n kamalan räikeä sinisävyinen oletusteema. Alkunäyttö on nimeltään hupsusti aktiivinen valmiustila. Olemassa on myös ei-aktiivinen valmiustila, mutta en ymmärrä, miksi kukaan haluaisi käyttää sitä. On typerää, että jos ei-aktiivisen valmiustilan valitsee sitä testatakseen, puhelin palaa alkunäkymään ja valinnan peruuttaakseen on seikkailtava uudestaan valikkoviidakon lävitse. Kaikkiaan näyttää, että paluupainike palaa satunnaisesti useamma askeleen taaksepäin, mikä ei ole hyvä idea.

Aktiivisessa valmiustilassa muokattavien oikotiekuvakkeiden alla [kaipaisin niitä muutaman lisää] listataan tulossa olevia kalenterimerkintöjä, menetettyjä puheluita, löydettyjä wlan-verkkoja ja sen sellaisia. Kyseessä on kuin globaali inboxi, mikä on varsin kätevää, mitä nyt symbolit ovat vähän karuja.
Listauksessa kehotettiin huomaavaisesti ilmoittamaan puhelinvastaajan numero. Tein sen ja huomasin näppäilleeni numeron verran väärin. En tovin etsinnällä löytänyt, mistä numeron voisi asettaa uudestaan, joten katsoin manuaalista. Hakemiston mukaan tämä kerrotaan sivulla 21, mutta oikeasti se sijaitsi sivulla 32.

(En ole koskaan ymmärtänyt, miksi asetukset löytyvät Työkalut-nimisen otsikon alta. Mistä lähtien vaikka profiilit ovat olleet työkaluja? Toki myös joissain Windows-ohjelmissa on Tools-valikko, jonka alla sijaitsevat Preferences, mutten ymmärrä tätäkään.)

Kaikkiaan ohjekirja on surkea. Ensimmäinen turhautuminen tapahtuu, kun arvaa väärin, kumpi ulkoisesti identtisistä kirjasista on suomen- ja kumpi ruotsinkielinen. Hakemistoa selatessani kiinnostuin silmään osuneesta kopioi ja liitä -toiminnosta. Ohjekirja kertoi, että tämä tapahtuu painamalla pohjaan muokkausnappi ja liikuttamalla kohdistinta sivulle. Se ei sitä vastoin kertonut, mikä on muokkausnappi. Koko ohjekirjassa ei ole ainoatakaan kuvaa, vaan käyttäjän pitää päätellä itse, mikä nappi on mikin. [Kommenteissa täsmennys tähän].

Puhelimessa itsessään on animaatioita käyttävä ohjetoiminto, joka etenee tuskaisen hitaasti. Eteenpäinnuolen painaminen hyppää sittenkin näytettävän ohjeen yli, joten nopeuteen ei voi vaikuttaa. Ohjekirjan valikkonäppäin on tässä ohjeessa muuttunut navinäppäimeksi. Puhelimen erikoispainikkeiden toiminta luvataan esitellä tarkemmin puhelutoiminnoissa, mutta todellisuudessa osion nimi on soittotoiminnot.

Kopioi ja liitä olisi kaikkiaan tervetullut toiminto, jos sitä voisi käyttää missä vain. Gmail-ohjelmasta kopioiminen ei kuitenkaan onnistunut sen paremmin kuin verkkoselaimestakaan, joten hyöty jää kyseenalaiseksi.

Näppäimet toimivat hyvin ja vaste on ripeä. Periaatteessa Motorolan ennakoiva tekstintunnistus on ajatukseltaan parempi, mutta toimii käytännössä T9:ää huonommin.

www-selailu

Selain on periaatteessa hieno. Se toimii sikäli iPhonen selaimen tavoin, että antaa katsoa sivun yleiskuvaa tai zoomata lähelle tiettyyn kohtaan. Etenkin graafisesti oivasti toteutettu paluutoiminto on kehujen arvoinen ja kirjanmerkkeille tarjotaan kätevästi sivun otsikkoa nimeksi.

En sittenkään löytänyt, kuinka sivun lataamisen voi keskeyttää. Kohdeosoitetta ei myöskään kaiketi pääse syöttämään ennen kuin ensimmäinen sivu on latautunut, joten aloitussivuksi kannattaa valita kevyt sivu.

Selaimen käyttöön tiivistyy laitteen suurin surullisuus. Koska kyseessä on E-sarjan malli, se on suunniteltu enterprise-ihmisille. Minusta vain tuntuu, että positioinnin on tehnyt markkinointi- eikä käytettävyysväki. Verkkosivun selailu onnistuisi mainiosti luukku kiinni, mutta sivun zoomaamiseen tarkoitetut napit (* ja #) jäävät tällöin piiloon. Luukku kiinni puhelimessa on kaikkiaan kokonaista 20 painiketta, mutta yksikään niistä ei tee tehtävän kannalta relevanttia asiaa.

Koska kyseessä on yrityspuhelin, minulla on sitä vastoin koska tahansa mahdollisuus aloittaa uusi konferenssipuhelu vain yhtä nappulaa painamalla. Tai mykistää mikrofoni, vaikkei puhelu kesken olekaan. Tai painaa kyljen äänenvoimakkuuspainikkeita, jotka eivät tee yhtään mitään, vaikka voisivat mieluusti vierittää sivua. Tai aloittaa uusi maksimissaan 60 sekunnin pituinen nauhoitus. Tätä voisi pitää huvittavana, ellei se sattuisi osumaan omalle kohdalle.
Kaipaisin selaimeen myös tabulaattorin kaltaista painiketta, jolla liikkua lomakkeen kentästä toiseen. Kursorilla tämä on ikävää, jos kohteet eivät sijatse allekkain. Esimerkiksi kirjautumisen yhteydessä vastaan tulevia Muista minut -luukkuja on kurja tähytä. Olisi myös mukavaa kyetä vierittämään useampi rivi yhdellä painalluksella. Pahitteeksi ei olisi sekään, jos valittu tekstinsyöttöluukku korostettaisiin niin, että sen näkisi paremmin.

Urlia kirjoittaessani saattaisin haluta kirjoittaa /-merkin hieman useammin kuin sulut tai heittomerkin, mutta 1-napin takaa löytyvien erikoismerkkien järjestys ei mitenkään mukaudu tehtäväkohtaisesti.

Tämäntyyppisellä kursoriratkaisulla selatessaan huomaa jälleen korostuneesti, että joidenkin blogien teaseritekstit, joissa koko teksti toimii linkkinä, ovat huono idea. Lukeminen on vaivalloista, kun teksti muuttuu alleviivatuksi eikä kursoria voi ottaa poiskaan tekstin päältä, sillä näyttö seuraa mukana.

[Opera minin uudessa betassa moni juttu toimii vähän paremmin.]

Sinänsä hupaisasti valokuvissa zoomaamiseen käytetäänkin painikkeita 0 ja 8. Real Player -videotoistimessa äänenvoimakkuutta säädetään vasen- ja oikea-napeilla toisin kuin maailman kaikissa muissa soittimissa, joissa näin kelataan eteen- ja taaksepäin ja äänenvoimakkuus hoidetaan ylös- ja alasnapeilla. Syynä lienee, ettei tässä videosoittimessa voi ensinkään kelata mihinkään suuntaan. Osaako joku neuvoa kelvollisemman vaihtoehdon?

On periaatteessa hyvä, että laitteessa on tiedostoselain- ja rakenne. Flickr:iinkin voi ladata kuvia web-selaimen kautta. Mutta aivan pakkoko iTunesista tuodut videot on haudata niin syvälle kansiorakenteen uumeniin ja miksi tämä polku täytyy käydä läpi joka ainoa kerta.

tietokoneyhteensopivuus

Nokian Media Transfer toimii tosiaan nykyään myös E-puhelinten kanssa, ja vaikuttaa siltä, että pystyn siirtämään videopodcasteja sen avulla. iPod nanoni kun ei niitä toista. Musiikia ei tulisi mieleenkään koettaa tällä puhelimella toistaa. Jo siksi, etten saa siihen kiinni kuulokkeitani.
Radio olisi mukava olemassa, mutta eipä meillä enterprise-ihmisillä tietenkään ole aikaa moiselle.

Myös soittimen käyttöliittymä on hankala, sillä toiminnoille ei ole dedikoitu omia painikkeitaan, vaan aktiivista nappulaa saa vaihtaa nuolilla ja vahvistaa valikko-/navinäppäimellä. Sama vaivaa laskinta. Motorolassahan laskin toimi tältä osin viisaasti. Vanhassa Benefonissakin se avusti siirtymällä jokseenkin järkevästi =-merkin kohdalle, kun sitä oletettavasti tarvittiin.
iSync ei toimi suoraan, vaan Macille joutuu asentamaan Nokian sivuilta saatavan laajennuksen. Tämän jälkeen kalenterimerkinnät ja yhteystiedot siirtyvät. Mukavana yksityiskohtana myös Macin osoitekirjaan tallennetut ihmisten valokuvat synkronoituvat.

Googlen ohjelmista hain gmailin ja karttaohjelman, jotka toimivat hyvin, mitä nyt kumpikin kysyy aina käynnistettäessä, saako nyt varmasti käynnistyä ja pyytää vielä erikseen valitsemaan, mitä verkkoa halutaan käyttää.

Fringin hain Skype-yhteensopivuuden vuoksi. Kokeilin ensin osoitetta fring.com, josta päädyin rekisteröintisivulle. Syötin puhelinnumeron, kuten pyydettiin, ja palvelu ilmoitti siltä istumalta, että puhelintani ei tueta. Lopulta löysin tieni sivulle fring.com/download/, ja sittenpä kaikki toimikin.

Skypeen kirjautuminen ei ollut ensin onnistua, mutta päästyäni läpi soittaminen kävi nappia painamalla. Äänenlaatu oli tavallista puhelua heikompi, mutta vaivattomuus häkellytti.
Salling Clicker toimi mainiosti, jahka kävin antamassa asetuksista sille luvan asentua.
Työkoneen kanssa en yrittänyt yhteyttä muodostaa, sillä oletettavasti minulla ei ole kuitenkaan moiseen oikeuksia. Push-sähköposti asentui varsin sujuvasti, ja täytyy myöntää, että Exchange-järjestelmässä on puolensa, kun tapahtumat ja viestit virtaavat puhelimeen suoraan. Saumattomuudesta kirjoitettiin hiljattain hyvin. Huvittavana yksityiskohtana kirjautuessani ensimmäistä kertaa sähköpostiini, järjestelmä sanoi Tervetuloa takaisin ja antoi vaihtoehdot Kyllä ja En.

vielä muutama hajahuomio

Muutenkin osa sanavalinnoista on hupsuja. Yrityspuhelin kun on kyseessä, kaikki tapaamiset kalenterissa ovat nimeltään palavereja. Kun palaveri sitten lähestyy ja puhelin hälyttää aiheesta, painikkeen nimi on Torku.

Kun suoritettavaa tehtävää tarkastelleessan painaa Valmis, tämä ei merkitse tehtävän statusta valmiiksi, vaan palaa valikossa takaisinpäin.

WLAN-verkkoon yhdistettäessä puhelin pyytää syöttämään esijaetun salasanan [tai jotain sen suuntaista, en voi tarkistaa, kun puhelin muistaa sen jo].

Sivulla 62 ohjekirjassa kerrotaan, että puhelin osaa näyttää Excel-, Word- ja Powerpoint-tiedostoja. Erikseen mainitaan, että Apple Macintosh -tukea ei ole. Aivan kuin olisi olemassa Apple Macintosh -tiedostoja.

Ohjeissa kerrotaan, että nollaa painamalla pääsee web-selaimeen, mutta todellisuudessa tämä avaa wap-selaimen. Kahden erillisen selaimen arvelisi hämmentävän käyttäjiä, mutta näköjään se hämmentää ohjeiden laatijoitakin.

Ohjelmat tuntuvat sammuilevan itsekseen. Välillä puhelin kertoo, että muisti on vähissä, mutta en tiedä, mistä sen tilaa pääsisi tarkkailemaan.

Tässä puhelimessa ei ole perinteistä näppäinlukkoa, joten ikuinen purnaus toiminnon täydellisestä piilottamisesta ei ole tarpeen. Sittenkin on merkillepantavaa, kuinka Nokia ei tarjoa selitteitä näytöllä, vaan käyttäjän tulee tietää, että c-näppäin tuhoaa asioita tai punainen luuri katkoo puheluita.

Puhelin kysyy aina kantta suljettaessa, halutaanko näppäimet lukita. Olisi hyvä, jos tämän voisi ohittaa pitämällä jotain nappia pohjassa kantta kiinni liu’utettaessa.

Minulla on ikävä SLVR:n USB-liittimellistä laturia. Omituista, että E65 ja E70 käyttävät erilaisia
latauspistokkeita.

Nyman kirjoitti vastikään oivaltavasti kokemuksen kautta oppimisesta.

Pitäiskö push-emailia kutsua suomeksi puskumeiliksi?

Kuinka hurmastuttava onkaan tekstiviestipohja, jossa sanotaan Valit. en voi auttaa.

yhteenveto

Kaikkiaan E65 on hyvä yritys ja herättää jämäkällä olemuksellaan hipelöimisen halua, mutta lopputulos kaatuu ohjelmiston hiomattomuuteen. Pienellä viilaamisella tästä saisi merkittävästi käyttökelpoisemman laitteen. Toivoa sopii, että Nokialla riittää intoa parantaa ohjelmistoa.

[Tämä merkintä on palautettu varmuuskopiolta tietokantahaaksirikon jälkeen, joten kommentit ovat kadonneet.]

Matkapuhelinhistoriani

Wednesday, July 25th, 2007

Sain käyttööni Nokian E65-puhelimen ja ajattelin kirjoittaa ensitunnelmia, mutta muistelenpa ensin omistamiani matkapuhelimia ja kerron uutukaisesta vasta seuraavassa merkinnässä.

Nokia 6130 (1999–2002)

6150

Olen aina ollut kovin utilitaristinen matkapuhelimieni suhteen. Ensimmäisen puhelimeni hankin varsin myöhään, vasta kun moista tarvitsin. Yläasteeni sattui sellaiseen sosiaaliseen ilmakuoppaan, että tarve koitti vasta lukiossa. Sain ensimmäisen puhelimeni joululahjaksi vuonna 1999.

Puhelin oli Nokia 6130, mikä tarkoitti citypuhelinta. Ulkoisesti se näytti samalta kuin 6150, joka puolestaan muistutti suosittua 6110:aa. Se toimi vain pääkaupunkiseudulla eivätkä siinä toimineet soittoääni- tai muutkaan palvelut. Olin jo tottunut siihen, että macistina valtavirtapalvelut eivät ole minua varten, joten tuossa ei ollut mitään uutta.

Suppean kuuluvuusalueen lisäksi cityliittymä poikkesi tavallisesta siten, että numero näytti tavalliselta 09-lankanumerolta, ja puhelimeen soittaminen maksoi saman kuin lankaliittymään. Puhelut olivat vastaavasti vähän kalliimpia, mutta en purnannut, sillä äiti maksoi vähäiset laskuni.

Puhumisen lisäksi käytin laitetta matopelin pelaamiseen. Numeroyhdistelmä 6-2-2 aloitti pelin. Olin puhelimessa tyytyväinen sen litteään ja kevyeen akkuun. Ulkoinen antenni ja värinähälytyksen puute ärsyttivät. Lisäksi olisin halunnut kyetä ajastamaan puhelimen automaattisesti hiljaiseksi oppituntien ajaksi lukujärjestykseni mukaan. [Tämä ei tosin onnistu helposti vieläkään.]

Nokia 5510 (2002–2002)

5510

Seuraavan puhelimeni hankin abikeväänä. Cityliittymä taidettiin lakkauttaa, joten uuden puhelimen hankinta oli joka tapauksessa välttämätöntä. Olin töissä sähköasentajana ja ajattelin, että musiikkisoitin olisi mukava olla, kun asentelee yksinänsä pistorasioita ja valaisinkytkimiä. Lisäksi se peittäisi maalarien Radio Novan.

Kuin tilauksesta Hullujen päivien tarjouksena kaupattiin Nokian flopannutta 5510-musiikkipuhelinta sadalla eurolla. Kauaa ei tarvinnut ihmetellä, miksi laite ei ollut menestynyt.

Soitin oli integroitu puhelimeen kovin huonosti. Mm. näppäinlukon käyttäminen oli työn ja tuskan takana. Kapasiteettia oli hulppeat 64 megatavua, mikä olisi saattanut nipin napin riittää päiväksi, mutta uuden musiikin kopioiminen oli onnetonta. Nokia käytti jo tuolloin, kauan ennen Applea, AAC-muotoa, joten kappaleet täytyi pakata uudestaan. Nokian ohjelma oli buginen ja kamala eikä toiminut ensinkään Virtual PC:llä Macilläni ja oikeallakin PC:llä vain satunnaisesti.

Radio toimi mainiosti. Noin viikon. Sitten se lakkasi tyystin. Puhelin takuuhuollettiin, mutta radio hajosi pian uudestaan.

Tekstiviestin kirjoittaminen sujui periaatteessa näppärästi suurella näppäimistöllä. Valitettavasti shift-painike oli vain toisella puolella näppäimistöä, mikä hankaloitti aika lailla. Qwerty-näppäimistö olisi mahdollistanut periaatteessa pitempienkin muistiinpanojen kirjaamisen – mikä kiinnosti minua, sillä tapasin kirjoitella tuohon aikaan runoja – mutta puhelin ei tukenut kuin tekstiviestejä eikä näitäkään kovin paljoa mahtunut, vaikka samaisessa laitteessa oli hulppeat 64 megatavua musiikille.

Puhelin putosi taskustani pyöräillessäni kotiin n. kuukausi ostamisen jälkeen. Palatessani jäljellä oli vain yliajettu takakansi, mutta paljoa ei jäänyt harmittamaan. Tuossa vaiheessa mikrofonikin oli ehtinyt hajota itsekseen. Päätin, että seuraava puhelimeni olisi jotain muuta merkkiä.

Benefon Q (2002–2003)

q

Seuraavaksi innostuin Benefon Q:sta ja hankin sellaisen Huuto.netistä kesällä 2002. Maksoin n. 150 euroa, mikä on kallein kännykästä maksamani hinta.

Puhelin oli hieno. Sen käyttöliittymä oli nähdäkseni parempi kuin Nokiassa, mikä oli paljon, sillä tekstipohjainen Nokian käyttöliittymä oli tunnustetusti hyvä. Siinä oli myös toimiva tekstintunnistus. Sitä pystyi hyödyntämään kaikkialla, ei vain viestiä kirjoitettaessa ja sen sai kätevästi päälle ja pois 1-nappia painamalla.

Huonoina puolina puhelimen näppäimien merkinnät kuluivat pahasti käytössä, näyttö oli fyysiseltä kooltaan kovin pieni – ja olihan siinä jälleen ulkoinen antennikin. Rikkoutuneen värinähälytyksen sain korjatuksi vielä nipin napin takuun aikana. Sain viime keväänä ilon jutella puhelimen muotoilleen [tai ainakin siihen osallistuneen] Hannu Kähösen kanssa, ja hän mainitsi kuulleensa näppäinongelmasta ennenkin ja arveli, että se on ostettu halvalla jostakin.

Uusista ominaisuuksista hyödynsin wap-palvelua, jolla pystyi selvittämään Otaniemen alueen lounaspaikkojen ruokalistat. Kokeilin myös sähköpostien lukemista, mutta se sai puhelimen tahmaamaan liikaa. Mainostettua MS:n mobiiliselainta en saanut koskaan toimimaan.

Ericsson T39m (2003–2005)

t39m

[minun puhelimeni oli vaaleansininen]

Seuraavan puhelimen hankin vuonna 2003. Benefonini värinä veteli viimeisiään ja pinnoitus oli pahasti rapistunut. Myöskään latausliitin ei tahtonut pysyä paikoillaan. Olin kuullut, että Bluetoothin avulla kännykkää voisi käyttää tietokoneen kauko-ohjaimena, mutta tuo toimisia ainoastaan Ericssonin puhelimilla.

Hankin T39m:n Huuto.netistä. Se oli ollut kallis ilmestyessään ja oli edelleen ohut ja tuntui magnesiumrunkoineen käteen jämäkältä. Näppäimien naksuva äänitehoste oli niin miellyttävän kuuloinen, etten halunnut kytkeä sitä pois.

Käyttöliittymä sai minut ymmärtämään, että Benefon oli ollut puuttuva rengas sen ja Nokian välissä. Yes- ja No-näppäimiin perustuva logiikka oli paikoin typerä. Dialogit oli pyritty muodostamaan siihen tapaan, että kysymyksiin pystyi aina vastaamaan joko Yes tai No, jotka sanat oli kirjoitettu painikkeisiin. Tämä johti joskus hupsuihin tilanteisiin. Jos vaikkapa osoitekirjaa yritti käyttää ennen kuin SIM oli kunnolla luettu, puhelin sanoi Odota ja tarjosi vaihtoehdot Yes ja No.

Tekstintunnistus oli toteutettu huonommin kuin Benefonissa. Jos puhelin ei osannut jotain sanaa, tarvittiin viisi painallusta ennen kuin tunnistuksen sai säädetyksi pois päältä. Noinpa jouduin palaamaan multitapiin.

Puhelimen tärkein ominaisuus, Bluetooth-yhteensopivuus tietokoneen kanssa, toimi hienosti. Ostin Salling Clickerin – ensimmäinen ostamani shareware-ohjelma – ja käytin puhelinta diojen vaihtoon esityksiä pitäessäni ja musiikin hallintaan kotona. Synkronisoin yhteystiedot tietokoneen kanssa. Taisi se toimia modeeminakin.

SonyEricsson T610 (2005–2007)

t610

Vaihdon aika koitti pari vuotta myöhemmin kesällä 2005. Läppä oli irronnut puhelimen pudottua eikä mikrofoni enää toiminut survottuani läpän takaisin. Sain puhelimen myydessäni liki omani takaisin, ja ostaja sai läpän korjatuksi.

Sadan euron käytettyjen hintaluokkaan oli saapunut SonyEricssonin T610-malli, jossa minua houkutti suuri värinäyttö. Vanha puhelin oli sittenkin edustanut näytöltään perinteistä Ericsson-linjaa, mikä hieman turhautti ajoittain. Jälleen kerran puhelin hajosi takuuaikansa loppumetreillä, tällä kertaa sain vaihdossa kokonaan uuden.

Mustaa ja harmaata yhdistänyt T610 miellytti silmääni ja toimi hyvin yhteen tietokoneen kanssa. Käyttöliittymää oli hiottu Ericsson-ajoilta (mm. Yes/No-napeista oli luovuttu ja tekstintunnistus toimi taas), ja lopputulos saattaa olla – surullista kyllä – paras toistaiseksi käyttämäni matkapuhelinkäyttöliittymä. Uutena ominaisuutena aloin lukea sähköposteja puhelimestani. Suurempi näyttö teki tästä viimein järkevää, vaikka viestien hakeminen kovin hidasta olikin. Myös 4mobile.netin tarjoama wap-liittymä Reittioppaaseen oli kovassa käytössä.

Motorola SLVR 2007–2007

slvr

Puhelin palveli uskollisesti viime tammikuuhun asti, jolloin ohjainsauva alkoi osoittaa hajoamisen merkkejä. Olin jo ennen virallista julkistusta päättänyt, etten hankkisi uutta puhelinta ennen iPhonea, mutta pakko se oli. SLVR:n halusin, sillä se näytti hienolta ja kyllin kompaktilta. Nokian järkäleet eivät innostaneet edelleenkään, vaikka Mac-yhteensopivuus oli vuosien aikana saatu kuntoon eikä SonyEricssonilltakaan sattunut sopivaa laitetta silmään.

Kirjoitin tuosta puhelimesta aiemmin tarkemmin. Uudet käyttämäni palvelut olivat gmail, joka tarjosi mainion etsintämahdollisuuden sähköpostiarkistoon sekä Opera mini, jonka avulla onnistui Reittioppaan selaaminen ja blogien lukeminen. Sain myös viimein ircin toimimaan, mutten koskaan tullut käyttäneeksi sitä. Pahin ominaisuuspuute oli kyvyttömyys ajaa kahta java-ohjelmaa yhtä aikaa.

Nokiassani on vino pino hankaluuksia, ja palaan niihin piakkoin. Hienoa on sittenkin, että ohjelmia voi pitää käynnissä useampia. Myös Fring vaikuttaa mainiolta. Kukapa tietää sitäkään, kenties alan tämän myötä minäkin tweettailla tai jaikuilla.

[Tämä merkintä on palautettu varmuuskopiolta tietokantahaaksirikon jälkeen, joten kommentit ovat kadonneet.]

Vista on hieno

Thursday, July 19th, 2007

Käytin eilen Vistaa hieman pidempään kuin pikaisen markettitestin verran, ja onhan se hieno. Jos sattuisin olemaan XP-käyttäjä eivätkä raha ja sen sellaiset järkisyyt vaikuttaisi, siirtyisin kirkuen Vistaan [jos järkisyyt vaikuttaisivat, en olisi alun alkaenkaan XP-käyttäjä].

Mac-tyyliset ja verkossa yleiset kolmiot ovat nähdäkseni havainnollisempi tapa esittää avautuvia ja sulkeutuvia kansioita kuin vanhastaan käytetyt plussat ja miinukset. Yleistyvillä laajakuvaisilla näytöillä työpöydän reunassa saattaa hyvinkin olla tilaa gadgeteille. [Olisi melkein luontevampaa, että widget olisi MS:n käyttämä termi, sillä se voisi olla Windows Gadget.] Näytön oikea reuna on sittenkin huono sijainti millekään, sillä vierityspalkit sijaitsevat oikealla ja Fittsin lain mukaan on hyväksi, jos tämä reuna on tyhjillään. En tiedä, onnistuuko siirtäminen vasempaan laitaan. Alt + sarkain -yhdistelmä on kummasti käyttökelpoisempi esikatseluiden myötä. Windows + sarkain -toiminto ei hyödyllisyydeltään vastaa exposéa.

Alkuihastuksen jälkeen en osaa sanoa mitäään erityistä. Läpinäkyvyydet tapaavat näyttää kivoilta, ja kaikki toimi hyvin nopeasti. Väriteemoja oli tarjolla useampi, Mac OS X:ssä on vain kaksi, ja tämä vähän ärsyttää minua. Kaikki oli kovin wow, mutta pohjimmiltaan mikään ei ole muuttunut.

Tässä kuvassa olen klikannut Näytönsäästäjän asetukset -ikkunan Asetukset…-painiketta. Dialogi kertoo, että asetuksia ei ole. Apple kehitti 80-luvun alussa juuri tällaisia tilanteita varten mullistavan konseptin: disabloidun käyttöliittymäelementin. Kannattaa kokeilla.

ei asetuksia

Tuttuun tapaan Näytönsäästäjän asetukset -ikkunaa ei tietenkään voi liikuttaa sillä aikaa, kun modaalinen OK-dialogi on avoinna. Tässä tapauksessa siitä tuskin on haittaa, mutta joskus aina on.

Liitin kuvakaappaukseen Paintiin, joka näyttää aiempaa kivemmalta, mutta on yhtä kaikki kamala eikä osaa vieläkään pitää kahta dokumenttia auki yhtä aikaa. Oletustallennusmuoto on sentään muuttunut bmp:stä jpg:ksi.

Lopulta heitin tiedoston roskakoriin, ja XP:n tavoin tästä seuraa dialogi, joka kysyy, olenko varma. Tämä on huono idea. Aina kun mahdollista, moiset varmistusdialogit tulisi kiertää peruutustoiminnon avulla, sillä varmistukset kehittyvät rutiineiksi, jolloin ne eivät palvele alkuperäistä tarkoitustaan, vaan toimivat ainoastaan hidastetöyssyinä [Aza Raskin näemmä kirjoitti aiheesta juuri.]. Roskakori on nerokas peruutustoiminto, joka tarjoaa paitsi loputtoman historian, myös vapauden poiketa kronologiasta ja tekee kaiken paljon helppotajuisemmin kuin Photoshopin hankala historiapaletti.

Ongelma vain on, että ihmiset haluavat pitää roskakorinsa tyhjinä, jolloin alkuperäinen peruutusajatus unohtuu, ja joudutaan turvautumaan jatkuviin varmistusviesteihin. Kuulemma vanhojen Mac-käyttöjärjestelmien sympaattinen pullistuva roskakori poistettiin, sillä se näytti olevan niin tuskissaan, että käyttäjät kokivat velvollisuudekseen helpottaa sen kärsimystä.

Mac OS X ei (periaatteessa…) anna avata tiedostoja roskakorista, mikä on tarkoituksellinen ominaisuus. Tiedoston avausta yrittäessään saa eteensä dialogin, joka kehottaa siirtämään tiedoston pois roskakorista ennen avaamista. Olisi kohtuullista, että tässä olisi painike “Siirrä työpöydälle ja avaa”, mutta ainoa vaihtoehto on OK. Finder nyt on Finder.

Vistassa roskakorissa sijaitsevan tiedoston kaksoisklikkaaminen ei avaa kohdetta vaan yllättäen ja ilman selityksiä sen Properties-ikkunan. Hieman hämmentävää.

Varmistaessaan, halutaanko roskakori todella tyhjentää, Vista kertoo esimerkillisesti, mikä tiedosto on kyseessä ja paljonko se vie tilaa. Mac OS kertoi ennen Mac OS X -aikaa roskakorin sisällön viemän tilan, mutta enää jostain syystä ei. Kovalevyään raivatessaan saa sittenkin kummasti tyydytystä tästä tiedosta, joten sen puuttuminen on sääli.

Testatakseni, kertooko Vista roskakorin kokonaiskoon, tein kopion roskakoriin siirtämästäni kuvakaappaustiedostosta. Painoin vanhasta tottumuksesta ctrl + D niin kuin duplicate, mutta Windowsilla ctrl + D tarkoittaakin deleteä. Joku voisi kysyä, miksi toiminnolle tarvitaan kaksi vaihtoehtoista näppäinoikotietä.

Kuinka vain, Vistakaan ei näemmä kerro poistettavien tiedostojen kokoa, jos niitä on roskakorissa enemmän kuin yksi.

[Tämä merkintä on palautettu varmuuskopiolta tietokantahaaksirikon jälkeen, joten kommentit ovat kadonneet.]

Uuden polven taloudenhallintasovellukset

Tuesday, July 17th, 2007

En pidä kovin tarkasti kirjaa menoistani ja mitä olen lähipiiriltäni tiedustellut, en ole ainoa. Saattaisin silti olla kiinnostunut seuraamaan rahankäyttöäni, jos se ei vaatisi niin kamalasti vaivannäköä.

Kirjoitin aikoinani, kuinka mukavaa olisi saada kauppojen kuitit suoraan verkkopankkiinsa, mutta vielä ei ole moista näkynyt. Saa nähdä, kuinka S-ryhmän pankin kanssa mahtaa tapahtua.

Enkä välttämättä haluaisi kuittejani verkkopankkiin, sillä varsinaisesti vihaan verkkopankkiani. Jostain syystä verkkopankit mainitaan aina, kun onnistuneista web-palveluista on puhe, mutta minusta on surullista, etteivät ne ole kehittyneet mihinkään kymmeneen vuoteen. Yritin hiljattain selvittää, onko minulle maksettu yhtä suoritusta viime kevään aikana, mutta pankkini ei anna minun edes selata tililtäni ainoastaan saapuneita maksuja. Raivostuttavaa. Kaikkiaan vuorovaikutus on hyvin jähmeää ja webyksimäistä, mutta se ei ole oleellista. Oleellista on, että verkkopankit on suunniteltu enemmänkin rahanhallinnan kuin kokonaisvaltaisen taloudenhallinnan näkökulmasta.

Suomi mainitaan usein edelläkävijäksi verkkopankkialalla, mutta Yhdysvalloissa tapahtuu sittenkin monenlaista. En tarkalleen tiedä, miksi henkilökohtaiset taloudenhallintasovellukset ovat niin suosittuja juuri Yhdysvalloissa. Kenties järjestelmä sairausvakuuksineen, college-rahastoineen, eläkesäästöineen ja lukuisine luottokortteineen on niin sekava, ettei ilman tarkkaa suunnittelua pärjää. Perinteisten jättiläisten Quickenin – jonka Mac-versio kuulemma sakkaa – ja Microsoft Moneyn lisäksi tarjolla on monia mielenkiintoisia pienempiä sovelluksia. iBank ja Cha-Ching näyttävät niin herkullisilta, että tekisi heti mennä syöttämään jokainen ostettu jäätelönsä kirjanpitoon.

Hienointa kaikessa on sittenkin, ettei kuluja tarvitse syöttää käsin. Pankit tarjoavat tiliotteet tallennettavina tiedostoina, jotka voi suoraan lukea kirjanpito-ohjelmaan. Mac-Quickenin pahimmaksi puutteeksi mainitaan, että siinä tietojen haku pankista ei toimi automaattisesti kuin tiettyjen pankkien kanssa. Tämä on aika pientä verrattuna siihen., ettei Suomessa mikään pankki mahdollista tilitietojen lataamista. [Vai mahdollistaako sittenkin; olenko ymmärtänyt jotain pahasti väärin?] Joissain pankeissaan menojansa voi luokitella käsin eri kategorioihin, mutta ei puhettakaan, että järjestelmä oppisi ja tekisi tämän automaattisesti.

Asian tekevät entistä mielenkiintoisemmaksi nousussa olevat web 2.0 -henkiset henkilökohtaiset talouspalvelut. Pahnan päällimmäisenä on Wesabe, joka valjastaa massojen viisauden avustamaan taloudellisten päätöksien teossa. Käyttäjät lataavat omat tiliotteensa anonyymisti palveluun ja saavat tarkasti kustomoituja suosituksia, jotka auttavat heidän tavoitteidensa saavuttamisessa. Saatavilla on myös työpöytäsovellus, joka hoitaa tietojen lataamisen automaattisesti. Tageja käytetään tehokkaasti ja järjestelmä oppii nopeasti arvaamaan, mitkä menot kuuluvat mihinkin luokkaan. Video selvittää hyvin, mistä on kyse.

Muutamat muut palvelut korostavat voimakkaammin pikkuvippien muistamista. Tällaisia ovat mm. Buxfer ja BillMonk, joka mahdollistaa myös tavaralainojen kirjanpidon. Money Trackin’ ja Geezeo vaikuttavat päällisin puolin Wesaben kaltaisilta. Wall Street Journal kirjoitti hiljattain moisista palveluista.

Kuinka te pidätte kirjaa taloudestanne, koetteko sen käteväksi ja kuinka huolestuneita olisitte omien tilitietojenne luovuttamisesta palvelun analysoitaviksi, jos tiedot nyt ylipäänsä saisi kätevästi haltuunsa?

Kollaboratiivinen tietokone

Friday, July 13th, 2007

Sanotaan, että työhuoneessa ollaan vielä valmiita taistelemaan Windowsin kanssa, mutta olohuoneeseen ei tätä riesaa haluta – ja sen vuoksi PC ei sinne tietään löydä. Minusta tuntuu sittenkin, ettei kyse ole vain teknisestä toimivuudesta.

Olohuoneessa ollaan harvemmin yksin, joten olohuoneeseen ei myöskään kaivata henkilökohtaista tietokonetta. Olohuoneeseen halutaan kollaboratiivinen tietokone. Olohuoneisiin jo kauan sitten tiensä löytäneet pelikonsolit on paitsi toteutettu it just works -mentaliteetilla, myös suunniteltu tilanteeseen, jossa käyttäjiä on useita. Tietokoneet sitä vastoin tukevat kömpelösti useita ohjauslaitteita, ja sisältö on suunniteltu niin, että yhteistoiminta tapahtuu verkon ylitse. Isäntä voi näyttää lomakuviaan ja soittaa musiikkiaan, mutta vieraiden on vaikeaa kytkeä kannettaviaan, ipodejaan ja kännyköitään ja jakaa omaa sisältöään.

Pelaamissovelluksia voi tietenkin miettiä vaikka millä mitalla, mutta olen ajoittain pohtinut, voisiko web-surffailun toteuttaa jotenkin sujuvasti monen käyttäjän versiona. Jos vaikka istuu iltaa kahden ihmisten luona ja tekemisen puutteessa miettii, että tässä tilanteessa voisi istua tunnin tai pari sohvalla ja katsoa televisiota ennen kuin menee nukkumaan. Mutta näillä ihmisillä ei satu olemaan televisiota, eikä television katsominen nyt sanottavammin kiinnosta muutenkaan [ei ole sattumaa, ettei sitä ole]. Jos olisi yksin kotona, selaisi muutaman tunnin nettiä, mutta moinen nyt olisi vähän erakkomaista toisen seurassa.

Jos olisikin iso näyttö, jolla useampi käyttäjä voisi liikuttaa omaa kursoriaan ja selailla nettiä ja näyttää löytönsä toiselle saman tien. Vai sellaisiinko sitä pienemmillä päätteillä sylissä ja jaettaisiin nappia painamalla isolla ruudulla tois(t)en kanssa. En tiedä, mutta tulipahan mieleen.

***

Vielä herttainen lapsuusmuisto. Meillä oli tapana ahtautua yhden näppäimistön ääreen tahkoamaan Wolfenstein 3d:tä. Yksi ohjasi hahmoa nuolinapeilla, yksi ampui, yksi avasi ovia ja neljäs suoritti kaikkein tärkeintä tehtävää: hän hakkasi aina ajoittain M-, L- ja I-nappeja, salakoodia, joka antoi pelaajalle täydet aseet, ammukset ja terveyden.

(Koulukunnat vaihtelevat; koska nappeja painettiin pohjaan yhtä aikaa, joidenkuiden mielestä yhdistelmä oli MIL, toisten taas LIM. Meidän porukassamme se oli itseoikeutetusti äm äl ii.)

[Tämä merkintä on palautettu varmuuskopiolta tietokantahaaksirikon jälkeen, joten kommentit ovat kadonneet.]

Roskapostin linkkiä ei avata

Tuesday, July 3rd, 2007

Lähetin itselleni sähköpostin työosoitteeseen. Outlookin mielestä se oli roskaa. Viestini sisälsi linkin, mutta klikkaaminen ei sitä avannut.

Jonkin aikaa ähkittyäni ymmärsin, että aukeamattomuus johtui siitä, että viesti oli luokiteltu roskaksi. Kenties toiminnallisuutta voidaan pitää jotenkin perusteltuna, mutta voisi ohjelma sentään kertoa minullekin, miksi linkki ei aukea, jottei arvailemaan joudu.

***

PS Milloinkohan vakavasti otettavat blogaajat kokevat tarpeelliseksi erottua hömppäväestä .asia-päätteellä.

[Tämä merkintä on palautettu varmuuskopiolta tietokantahaaksirikon jälkeen, joten kommentit ovat kadonneet.]

Kuvat eivät näy Windows-PowerPointissa

Monday, July 2nd, 2007

Tiivistetysti, kun haluat luoda Macillä esityksen, joka näkyy Windows-PowerPointilla:

  • Tee se Keynotella ja tallenna PowerPoint-muotoon
  • jollei tämä ole mahdollista, tee se PowerPointilla, mutta älä tuo dokumenttiin kuvia leikepöydän kautta tai raahaamalla, vaikka nämä näyttävät toimivan.

***

Väsäsin käyttöliittymäluonnoksia perin mainion OmniGrafflen avulla ja huomasin riemukseni, että kuvan pystyi viemään leikepöydän kautta PowerPointiin (Office 2004), jonne kokosin lopullista, vaiheittain etenevää hahmotelmaa. En siis joutunut tallentamaan joka ikistä välivaihetta omaksi tiedostokseen, vaan valitsin OmniGrafflen vektorimuotoisesta dokumentista halutut objektit ja kopioin ne leikepöydälle. PowerPointiin sijoittaessain kuva oli litistynyt yhdeksi bittikarttakuvaksi. Läpinäkyvyydet tuhoutuivat matkan varrella, mutta niistä en osannut haaveillakaan, kun PowerPoint ei alfa-kanavista tunnu mitään ymmärtävän.

Sain dokumentin valmiiksi ja avasin sen Windows-pohjaisella työkoneellani (Office 2003). Kuvat eivät näkyneet. QuickTime and a TIFF (LZW) decompressor are needed to see this picture, se sanoi. Tallennuksen yhteydessä tarjottava yhteensopivuusopastaja ei ollut huomannut tiedostossa mitään ongelmallista, vaan arveli kaiken toimivan oikein.

Googlaamalla kävi ilmi, että ongelma on yleinen. Kun kuvan tuo PowerPointiin raahaamalla tai leikepöydän kautta, se muuttuu matkalla Quicktime-pakatuksi TIFF:ksi, jolle ei ole olemassa avausmahdollisuutta Windows-puolella. Apple ei ole moista jostain syystä Windows-Quicktimeen tuonut eikä Microsoftia näy kiinnostavan tehdä ongelmalle mitään.

Ongelma näkyy olleen olemassa jo puolen ikuisuutta, sillä Microsoftin asiaa käsittelevä ohje mainitsee Photoshop 3.0:n [eikä yhteensopivuusvelho silti osaa varoittaa ongelmasta.]. Windows-PowerPointiin kun ei vieläkään pysty tuomaan kuvia raahaamalla ja copy&paste tuntuu sekin toimivan vähän miten sattuu (kuvat saattavat muuttaa kokoaan, kun niitä kopioi Paintistä), Microsoftilla ilmeisesti oletetaan, että on täysin normaalia tallentaa joka ainoa kuva tiedostoksi ja tuoda ne ohjelmaan Insert-valikon läpi seikkailemalla.

Sain lopulta ongelman ratkeamaan tällä kertaa tallentamalla kunkin esityksen kuvan tiedostoksi Macin Powerpointissa ja tuomalla ne uudestaan Insert-valikon kautta. Kuvien laatu heikkeni prosessissa jonkin verran ja dokumentin kokonaistiedostokoko kaksinkertaistui.

Jatkossa teen PowerPointini suoraan Keynotella, sillä huomasin riemukseni, että se tukee OmniGrafflesta kopioituja kuvia vielä Mac-PowerPointia paremmin: läpinäkyvyydet säilyvät ja, mikä upeinta, tekstit pysyvät vektorimuodossa. Kun Keynotella tehdyn esityksen eksportoi PowerPoint-muotoon, kuvat näkyvät myös Windows-versiolla. Kaikkein häkellyttävintä on, että läpinäkyvyydet vaikuttavat toimivan, vaikka tähän asti on näyttänyt, että PowerPoint ei niitä tukisi!

[On lohdullista löytää ongelmiinsa ratkaisuja, sillä se indikoi, ettei purnatessaan vaadi mitään toteuttamiskelvotonta.]

[Tämä merkintä on palautettu varmuuskopiolta tietokantahaaksirikon jälkeen, joten kommentit ovat kadonneet.]