köyttöliittymä.net

Rutisin joskus aiemmin löydettyäni iTunesista dialogin, jossa oli Kyllä/Ei -tyyppiset painikkeet. Siis sen sijaan, että olisin löytänyt painikkeet, jotka sanovat Siirry ja Älä siirry. Vaikuttaa siltä, että merkintä kuuluu hävikissä kadonneiden joukkoon.

Kuvassa on vielä Kyllä-vastaus vasemmalla, vaikka Mac-konventio on laittaa se oikealle.

Tuorein blogilöytöni, Membranophonist’s Ramblings, esittelee aika tukun vastaavia töppäyksiä. Taustalla siis ajatus, että painikkeiden teksteinä on suotavaa käyttää verbejä, jolloin käyttäjän ei tarvitse kiinnittää huomiota varsinaisen viestin sanamuotoon ja miettiä, onko oikea vastaus tällä kertaa kyllä vai ei.

PowerBookini palasi toistamiseen huollosta. Ensin vaihdettiin logiikkakortti ja cd-asema. Toisella kertaa vasta uskoivat, että kovalevykin oli hajalla. Edellinenhän laukesi viime syksynä. Minä en hankkisi kannettavaa ilman AppleCarea.

Päätin aloittaa systeemin asentamisen vaihteeksi ihan puhtaalta pöydältä, sillä sinne tänne säilömäni varmuuskopiot nikottelivat mikä mitenkin. Silläkin uhalla, että tämä on hieman blogin aiheen vierestä, listaan tähän, mitä ohjelmia tapaan koneelle asentaa, jotta sujuva työskentely onnistuisi.

Verkosta ladattujen ohjelmien kuvakkeet tallentuivat työpöydälle [tapaan tehdä erillisen universaalin latauskansion, jottei työpöytä tukehtuisi], josta ne oli kätevää valita ja kopioida Teksturiin. Oletusarvoisesti se liittää ohjelmat dokumenttiin sellaisenaan [tarkoitusta tälle en tiedä], mutta muuttamalla dokumentin ensin vain teksti -muotoon, saa sijoittamalla kätevän listan työpöytänsä kohteista. Joten olkaapa hyvät, katsaus olennaisimpiin apureihini sekalaisessa järjestyksessä.

Quicksilver, selkäytimen jatke. Ohjelma yhdistää GUI:n ja CLI:n parhaat puolet ja tekee liki mitä vain. Minä raavin vain pintaa ja käytän sitä etupäässä ohjelmien laukaisijana. Mutta kätevää on esimerkiksi nettikaupassa asioidessaan kirjoittaa QS:n luukkuun oma nimensä, valita luottokortin numero, valita kopioi, siirtyä selaimeen ja valita liitä. [Ennen kuin joku älähtää turvallisuudesta, niin sovitaan, että muistan viimeiset numerot ulkoa]. Käytän laukaisemiseen komento + , -yhdistelmää, sillä se on nopsa painaa, enkä kovin usein tarvitse yhdistelmän varsinaista toimintoa, Asetukset-valikon avaamista.

iScroll tuo tuen raahaamiselle kahta sormea ohjauslevyllä liikuttelemalla kuten myös mahdollisuuden simuloida kakkospainikkeen klikkaamista pitämällä kahta sormea levyllä klikkaamisen aikana. Huomaan olevani hukassa käyttäessäni kannettavia, joissa rullaus ei toimi näin.

iceKeyn ajurit. On vähän ikävää, että näppäimistö vaatii ajurit, mutta tietääkseni mikään kolmannen osapuolen näppäimistö, jossa on napit äänenvoimakkuudelle ja ejectille, ei toimi ilman ajureita, joten vika lienee Applen.

TinkerToolilla saa Dockin kiinnitettyä näytön kulmaan, kätkettyjen ohjelmien Dock-kuvakkeet läpinäkyviksi ja muuta kätevää.

Growl kertoo huomaavaisesti, mitä ohjelmissa tapahtuu, mutta ei kuitenkaan häiritse. Toivottavasti Leopardin Finder ymmärtää Growlin päälle. Vielä toivottavammin Apple ostaa Growlin osaksi systeemiään.

Mail.appetizer kertoo saapuvasta sähköpostista Growlin tapaan, mutta tarjoaa lisäksi pikanapit viestin luetuksi merkitsemiselle ja suoralle tuhoamiselle.

Uno lopettaa Applen pelleilyn ja tekee kaikkien ohjelmien ikkunoista saman kevyen unified-teeman mukaisia. En liene ainoa, joka vihaa harjattua metallia.

Mail Stamps palauttaa Mailiin Pantherin toimivammat työkalurivin kuvakkeet.

Stuffit Expander ei tule enää koneen mukana, mutta sitä tarvitaan yhä joidenkin tiedostojen purkamiseen [kuten iceKeyn ajureiden...].

Soikko oikolukee suomea kaikissa Cocoa-ohjelmissa. Mutta ei valitettavasti tavuta. Eikä myöskään toimi yhtä aikaa monella kielellä tarkistavan multilingual-tarkistuksen kanssa. Mutta tämä on Applen syytä.

Front Row Enabler antaa asentaa Front Row’n virallisesti tukemattomaan Macciin.

Skypen beta mahdollistaa viimein videokeskustelun ilman sähläämistä myös Windows-väen kanssa. Käytän Skypessä vanhan version vihreää kuvaketta, sillä sinisiä kuvakkeita on Mac OS X:ssä niin valtavasti, että uutta on vaikeaa erottaa niiden joukosta.

Adium tekee mese-ihmisten kanssa kommunikoinnin miellyttäväksi. Se antaa jopa muuttaa kuvakkeensa väriä.

Chax paikkaa iChatin pahimpia puutteita ja lisää mm. välilehdet. Käytän iChatia, sillä videokeskustelu Maccien välillä toimii siinä toistaiseksi Skypeä paremmin.

Salling Clicker antaa ohjata konetta kännykällä. Yksi harvoista koskaan ostamistani shareware-ohjelmista. Ilmainen Romeo on sekin nykyään varsin monipuolinen.

VLC ja Mplayer soittavat melkein mitä vain. Flip4mac näyttää wmv-videot selaimessa.

PDF Browser Plugin näyttää pdf-tiedostot selaimessa monipuolisemmin kuin Tigerin Safari, joka ei muun muassa salli zuumaamista.

Word Browser Plugin näyttää word-tiedostot selaimessa.

Proxi antaa tehdä melkein mitä vain, mutta toistaiseksi en ole ehtinyt perehtyä ja käytän sitä ohjaamaan PowerMate-leluani.

Cyberduck on kelpo (s)ftp-ohjelma, joka ymmärtää Growlin päälle.

Fugu luo ssh-tunneleita. Toimii, mutta on aika kauhea.

Flickr Export siirtää kuvat iPhotosta Flickr:iin, mutta on mokoma muuttunut maksulliseksi.

1001 siirtää kuvat vastaavasti Finderista Flickr:iin.

WhatSize näyttää graafisesti, mikä vie kaiken tilan kovalevyltä.

Tofu latoo teksti- ja periaatteessa myös pdf-tiedostot kapeaan palstaan näytöltä lukemisen helpottamiseksi.

SubEthaEdit on oiva teksturi koodin muokkaukseen. Uusin versio on maksullinen, mutta onneksi vanha löytyi majailemasta varmuuskopiolta.

Audacity on yksinkertainen äänenmuokkausohjelma.

Camino on Mozilla-pohjainen selain Macci-tatsilla.

Safari Stand tuo Safariin sivupalkin, joka näyttää esikatselun välilehdistä ynnä muuta mukavaa.

Galerie tekee iPhotolla luoduista html-gallerioista tyylikkään näköisiä ja toimivampia.

Conversation on mukava irc-ohjelma, joka ymmärtää Growlin päälle.

[lisäys]MenuMeters oli unohtua. Se kertoo kattavasti, mitä koneessa tapahtuu.

[Pahoittelut hyppivistä kuvakkeista. En tiedä, mahtoiko WordPress soveltaa jotain automatiikkaa, mutten jaksa nyt ihmetellä enempää, kun näidenkin näpertelyyn meni ikä ja terveys.]

Tuossa päällimmäisiä. Vielä pitäisi jossain vaiheessa viitsiä asentaa TeX-ohjelmia siltä varalta, että joutuu moisia dokumentteja väsäämään, mutta en jaksanut, kun asentaminen on muistaakseni kovin vaivalloista. Samassa yhteydessä pitää hakea Fink Commander, joka takee Finkin käytöstä hieman sujuvampaa. Kehittäjätyökalutkin pitäisi hakea varmuuden vuoksi, mutta gigan kokoisen paketin lataaminen katkesi paristi ja kyllästyin.

Varsinaisesti minulta puuttuu ohjelma satunnaissälän arkistointiin. Olen aiemmin käyttänyt Caboodlea, mutta se on nykyään maksullinen eikä enää välttämättä pärjää kilpailijoilleen varsin tiiviisti kansoitetulla kentällä. Kehittäjä sitä paitsi lupasi minulle lisäävänsä roskakoritoiminnon jo kauan sitten, mutta ohjelma tarjoaa edelleen ok-dialogia aina tiedostoa poistettaessa… Kenties päädyn sijoittamana Yojimboon. Sillä on takanaan tunnettu kehittäjä ja se on integroitu järjestelmään varsin monipuolisesti. Ja onhan John Gruberkin sitä kehunut, eikä hänen tiedetä olleen väärässä.

Caboodle-väki teki ikävästi ja esti vanhan ilmaisen version käynnistymisen maksullisen version tullessa markkinoille. Saa nähdä, saankon vanhaa tavaraani pelastettua. Siellä on sentään tallessa parikymmentä juttuaihiota Köyttöliittymäänkin…

[Lisäys] Inbox näyttää jo beta-versiossaan kiinnostavalta ja lupaavalta tarjokkaalta. Satunnaissälän säilömisen lisäksi se valvoo myös työpöytää ja sähköpostia, periaatteena GTD, getting things done.

Olen pohtinut myös tarvetta pdf-tiedostojen iTunes-tyyppiselle arkistointiohjelmalle. Tällaisiakin taitaa olla jo aika lailla.

Vinkkejä ja kokemuksia kuullaan tietenkin mieluusti kommenteissa.

Koska muistettavuus on tärkeää, sain ällin hankkia tälle oman domainin. Blogin löytää jatkossa osoitteesta köyttöliittymä.net. En vielä osaa saada sitä näkymään osoiterivillä – pitää perehtyä, jahka joutaa.

Kaikki ovat varmaan jo nähneet Applen uudet get a Mac -mainokset. Huomioitavia asioita on kaksi:

1. Raivostuttava automaattisesti latautuva video Applen etusivulla on pienempi kuin aiemmin.
2. Maccia esittävä näyttelijä on stailattu vähemmän grungeksi ja vähemmän krapulaiseksi kuin edellisissä mainoksissa. Sänki on huomaamattomampi ja nykyisessä kampauksessaa hän näyttää entistä enemmän nuorelta Steve Jobsilta.

Fittsin laki on kullan arvoinen, kun pitää näyttää, että käytettävyyteen liittyy ihan vakavasti otettavia matemaattisia menetelmiä. Lakihan kertoo, että kohteen saavuttamiseen tarvittava aika riippuu kohteen etäisyydestä ja koosta. Mitä pidempi matka ja pienempi kohde, sitä kauemmin kohteen saavuttamiseen kuluu.

Riippuvuus löydettiin alun perin reaalimaailman objekteja tarkkailemalla, mutta se pätee erityisen hyvin myös hiirellä osoitettaviin kohteisiin. Jensen Harris kirjotti hiljattain ansiokkaan artikkelin ilmiön hyödyntämisestä uuden Officen käyttöliittymän suunnittelussa.

Fittsin laki on keskeisessä asemassa ikuisessa kiistassa valikkopalkin oikeasta sijainnista. Macillä valikot on ankkuroitu ruudun ylälaitaan, Windowsilla vastaavasti kullakin ikkunalla on oma valikkopalkkinsa. Koska ruudun ylälaita toimii rajoittimena, Macin tapauksessa palkin koko on pystysuunnassa teoreettisesti ääretön, joten sen saavuttaminen on merkittävästi Windows-valikoita nopeampaa siitä huolimatta, että etäisyys Windows-tyyliselle palkille on yleensä lyhyempi.

The Humane Interface -kirjassaan Raskin estimoi valikon avaamisen kestävän Macillä tietyissä olosuhteissa 256 ms, Windowsilla vastaavasti 663 ms.

Lakia soveltamalla huomataan, että näytöllä on viisi pistettä, jotka ovat ylivoimaisen nopeita saavuttaa kohdistimen alkusijainnista riippumatta. Kahdesta suunnasta rajoitetut näytön kulmat ovat neljä ensimmäistä pistettä. Viides ja kaikkein nopein on piste, jossa kursori sijaitsee. Tähän perustuu kohdevalikkojen nopeus.

Kulmien hyödyntäminen oli Macillä pitkään heikkoa. Mac OS X:n ensimmäisissä versiossa kulmilla ei voinut tehdä muuta kuin käynnistää näytönsäästäjän. Ilman suurempia tehtäväanalyysejä voidaan olettaa, että tämä ei ole kaikkein oleellisin toiminto käyttöjärjestelmässä…

Macin omenavalikko sijaitsee näytön vasemmassa yläkulmassa, mutta senkin ympärillä oli muutaman pikselin suoja-alue, jonka vuoksi kulmassa suoritettu klikkaus ei avannut valikkoa. Windowsin käynnistä-valikko vaivasi pitkään sama typeryys, mutta XP:n fisher price -teemalla valikko aukeaa kulmastakin klikkaamalla.

10.3-versio toi muassaan exposé-toiminnon, jolla voi ottaa näytön kulmat kätevästi hyötykäyttöön. 10.4-versiossa [kenties jo 10.3:ssa] omenavalikon suoja-alue on poistettu, ja valikon saa auki klikkaamalla näytön nurkassa. Sama pätee 10.4:n uuteen spotlight-etsintävalikkoon näytön oikeassa ylälaidassa.

Tämäkin on tietenkin hieman kaksipiippuista. Tehokkuudesta huolimatta on harhaanjohtavaa, että symbolin ohi klikkaaminen avaa valikon. Sama kysymys nousi esille Harrisin jutussa, jossa uusi ympyränmuotoinen office-valikko aukeaa, vaikka hiirtä klikkaisi näytön kulmassa.

Nyt kun riippuvuuden merkitys on viimein huomioitu käyttöliittymäsuunnittelussa, asiat muuttuvat. Näyttöjen koot kasvavat. Suurella näytöllä liikuteltavat etäisyydet ovat pitkiä, jolloin Mac-tyylisen valikon etu pienenee. Fittsin laki ei tätä huomioi, mutta valikon avaaminen hidastuu merkittävästi sen jälkeen, kun yksi hiiren heilautus ei riitä viemään kursoria ylös asti, vaan käyttäjä joutuu nostamaan hiirtä takaisinpäin ja työntämään uudestaan.

Edelleen, vaikka valikon saavuttaminen olisi nopeaa, palaaminen takaisin ei ole. Palattaessa hävitään äärettömän kohteen nopeusetu, mutta matka pysyy ennallaan. Takaisin palaamisen tarve toki vaihtelee valikosta avattavan komennon mukaan.

Toinen ongelma ovat monen näytön järjestelmät. Käytin hiljattain videotykkiä ja ajattelin, että tykin näyttämän työpöydän sijoittaminen monitorin työpöydän yläpuolelle olisi luonnollinen ja reaalimaailmaa mukaileva mappaus. Mutta tämä oli huono idea.

Kun valikkopalkki oli alemman näytön ylälaidassa, hiiri ei enää pysähtynytkään näytön reunaan vaan jatkoi videotykin näyttämälle työpöydälle. Lopputulos oli kuin Windowsin ikkunaan ankkuroitu valikkopalkki sillä huononnuksella, etten edes nähnyt, missä kursorini oli sen jälkeen, kun olin ylittänyt alemman näytön rajan.

Yleensä apunäytöt toki asetetaan päänäytön rinnalle, jolloin vastaavasti menetetään näytön reunan tuoma etu. Monen ohjelman työkalupalkit on suunniteltu siten, että ne on nopsaa saavuttaa kursorin pysähdyttyä näytön reunaan. Windowsilla myös maksimoidun ikkunan rullauspalkki hyötyy tästä.

Mac-tyylinen valikko on erityisen hankala monen näytön kanssa käytettäessä, sillä valikkopalkki näkyy vain päänäytöllä [itse asiassa päänäyttö valitaan raahaamalla valikkopalkki halutulle näytölle näytöt-säätimessä]. Tämä kasvattaa etäisyyden valikkopalkille melkoiseksi ja usein myös estää palkin saavuttamisen nopealla käden heilautuksella.

Helpotusta ongelmaan tuo DejaMenu-niminen ilmaisohjelma, joka kokoaa valikkopalkin valikot näppäinkomennolla kohdistimen alle avautuvaan valikkoon.

Microsoftin kerrotaan kehittäneen tekniikkaa, joka ennakoi, mitä käyttäjä haluaa tehdä ja siirtää mahdolliset kohdekansiot lähemmäksi käyttäjän alettua raahata kohdetta suurella työpöydällä. Microsoftin käyttäjän aikeita ennakoivilla tekniikoilla on hieman heikko maine, mutta jotakin täytyy tehdä, jotta järjestelmät ovat käytettäviä suurillakin näytöillä.

Odotellessa kerron kaikille, että on vain Fittsin lain syytä, ettei minulla ole 30-tuumaista cinema displaytä…

iTunes noudattaa esimerkillisesti Nielsenin heuristiikkaa käyttäjän kielen puhumisesta systeemilähtöisten termien viljelyn sijaan. Kyse on jukeboksista, joten ohjelmassa puhutaan lauluista ja albumeista tiedostojen ja hakemistojen sijaan. Tietokonemaailman termejä käytetään vain rajapinnassa, jossa käyttäjää kiinnostaa tietää, missä laulu varsinaisesti sijaitsee koneen tiedostorakenteessa, ei muualla.

Sitä enemmän silmään pistää yksi kohta, jossa sanat on valikoitu huolimattomasti. Nielsenin heuristiikkaa selkeiden poistumisteiden tarjoamisesta näkee joskus tulkittavan myös kokonaisen kokemuksen tarjoamisena – eli ympyrät tulee sulkea.

Kun siis antaa komennon Päivitä “iPodin nimi”, on hieman harhaanjohtavaa, että operaation päätyttyä annettava ilmoitus on “iPod on päivitetty”. Eikö sen nimen voisi näyttää tässäkin viestissä? En ole kokeillut, kuinka ohjelma käyttäytyy, jos sillä yrittää päivittää yhtä aikaa useampia iPodeja.

iPodin päivittämiseen liittyy myös pari muuta ärsyttävyyttä. iPodin asetuksia, kuten sinne kopioitavia podcasteja, pääsee säätämään ainoastaan, kun iPod on kytketty kiinni koneeseen. iPod taas synkronoidaan, kun se liitetään koneeseen. Näin asetuksiin tehtävät muutokset eivät päivity soittimelle ennen kuin se on asetuksien muuttamisen jälkeen irroitettu koneesta ja liitetty siihen uudelleen. Tai vaihtoehtoisesti valitt yllä mainittu päivitä-komento, joka ei tosin tunnu aina etenkään soittolistojen muokkauksen yhteydessä päivittävän kaikkia muutoksia.

Ikävää on sekin, että iPodin irrottaminen, jotta sen voisi liittää takaisin, vaatii kaapelin fyysistä irrottamista joko koneesta tai soittimesta. Aiemmin tämän pystyi hoitamaan erillisellä applescriptillä, mutta se ei toimi enää nykyisten käyttöjärjestelmäversioiden kanssa.

Kävinpä minäkin ohi kulkeissani tutustumassa Nokian Aleksanterinkadulle avaamaan lippulaivamyymälään. Sinänsä ajatus liikkeestä, jossa laitteita pääsee kunnolla hipelöimään, on mainio. Tästä kertoo jo Apple Storen menestys maailmalla. Tavallisissa kaupoissa laitteet saattavat olla kosketeltavissa, mutta akkuja niissä harvemmin on, ja koska laatikoissa ei tavata kertoa kuin teknisiä yksityiskohtia, käyttöliittymään tutustuminen ja sopivan tuotteen löytäminen on kovin hankalaa.

Mukavaa sekin, että juuri Helsinki maailman muiden metropolien [toistaiseksi Chicago, Hong-Kong ja Moskova] ohella on saanut oman myymälänsä. Kovin pieneltä se tosin tuntui ja hieman hämärältä verrattuna Applen ja Sonyn vastaaviin liikkeisiin.

Hälyttävintä asiassa oli sittenkin, etten ollut millään löytää kymmenien näytillä olleiden luurien joukosta yhtäkään, jonka olisin halunnut. Nokian mallit näyttävät olevan nykyään järjestään melkoisia möhkäleitä. Ainoa lopulta miellyttänyt oli nimeltään kai 8800 ja hinnaltaan jotain tuhannen euron luokkaa.

Kenties sen saisi halvemmalla jostain, Nokian myymälän kun ei ole tarkoitus kilpailla hinnalla. Tässäkin se poikkeaa Applen kaupoista, jotka yleensä myyvät hienoista puitteistaan huolimatta tavaraa kilpailukykyisin hinnoin – ja suututtavat normaalit jälleenmyyjät.

Vertuja katselin vain lasin takaa. Ne olivat vielä suurempia, mutta vaativat kai ne kaikki upotettavat timantit pinta-alansa, ja onhan se hyvä, että kännykkä on niin suuri, että kaikki varmasti näkevät, kun siitä on lukuisia tuhansia maksettu…

Vastaani tuli video, joka esittelee pari kiinnostavan näköistä uutuutta tulevasta Mac OS X 10.5 Leopard -käyttöjärjestelmästä. Safari saa paremman tekstinhakutoiminnon, ja erityisesti uusittu ohjetoiminto vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Se muistuttaa myös hieman OS 7.5:n aikaista ohjetta, joka oli sikäli interaktiivinen, että se näytti käyttäjälle mitä tämän tulee tehdä, mutta ei liian holhoava, ettei olisi antanut tämän itse tehdä asioita. Vasta erikseen pyytämällä ohjetoiminto suoritti halutun tehtävän käyttäjän puolesta. Tuo toimi varsin hyvin.

Erotuksena Mac OS X:n ohjeista, jotka ovat perinteisesti olleet kovin epämääräiset ja taipuvaiset jumittamaan, vaikkei kyseessä ole kuin yksinkertainen html-selain. En tiedä, olisiko englanninkielinen ohjeisto kattavampi, mutta sitä ei pääse ainakaan suoraan selaamaan, jos käyttää järjestelmää suomeksi.

Kävin keväämmällä toisaalla keskustelua siitä, mitä kummaa ohjelma-arvostelijat mahtavat tarkoittaa puhuessaan ohjelmiston jyrkästä oppimiskäyrästä [steep learning curve]. Kuvaajan akseleita ei tavata koskaan eksplisiittisesti määritellä, mutta jos kuvitellaan x-suunta intuitiivisesti ajaksi ja y-suunta taitotasoksi, jyrkkä käyrä tarkoittaa nopeaa opittavuutta.

Asia tuli tänään jälleen esille palatessani Nielsenin Usability Engineering -kirjan pariin. Sivulla 28 on seuraava kaavio:

Tässäkin kuvassa nähdään, että aloittelijoita silmällä pitäen suunnitellussa systeemissä suuri osa oppimisesta tapahtuu nopeasti. Havainto ei tietenkään ole mitenkään uusi, myös Wikipediassa on aihetta sivuava artikkeli, jossa todetaan:

both concepts are opposite to the popular notion that a “steep” learning curve means that something is hard to learn. In fact, a “steep” learning curve implies that something gets easier quickly.

Jotta jyrkkä käyrä saataisiin tarkoittamaan vaikeasti opittavaa järjestelmää, taitotaso tulisi laittaa x-akselille ja y-akselille vastaavasti aika, tai kenties ennemmin oppimisen eteen tehty työ. Mutta tällaisen kuvaajan tulkitseminen on ainakin minulle hyvin epäluontevaa, koska yleensä nyt on tapana laittaa riippumaton muuttuja x-akselille.

Valitettavasti jyrkkä oppimiskäyrä lienee niin laajalti juurtunut käsite, että kyseessä on jälleen yksi maailman virhe, jolle me besserwisserit saamme tyytyä huokailemaan voimattomina.

[On kaikkiaan hyvin turhauttavaa, kun kieleen mennään lanseeraamaan epämääräisiä käsitteitä. Minä en myöskään ikinä tiedä, onko kyse myönteisestä vai kielteisestä asiasta, jos jokin menee alamäkeä enkä ymmärrä, miksi tulee sanoa jonkun suhtautuvan alentuvasti, kun hän varsinaisesti suhtautuu alentavasti.]

PC is personal again, mainostaa HP ja saa minut ihmettelemään, sillä minulle on opetettu, että henkilökohtaisen tietokoneen aikakausi oli 80–90-luvulla.

Ubiikista maailmasta puhutaan paljon kaikenlaista. Yksi puoli on vapautuminen ajatuksesta, että tekninen laite nähdään teknisenä laitteena sen sijaan, että ajateltaisiin, mitä sillä voidaan tehdä. Höyrykoneiden aikakaudella koko tehdas rakennettiin ainokaisen voimanlähteen ympärille ja energia johdettiin paksuilla akseleilla laitoksen joka kolkkaan. Nykyisessä autossa on kymmeniä moottoreita, mutta käyttäjä ei miellä käyttävänsä moottoria, vaan säätävänsä peiliä. Eikä käyttäjä tietenkään miellä itseään käyttäjäksi vaan kuljettajaksi.

Ubiikissa maailmassa käyttäjien ei tarvitse enää kantaa omia laitteitaan mukana joka paikkaan, vaan he nappaavat pöydällä lojuvan älykkään laitteen siinä kuin palan paperia. Jokunen sata vuotta sitten tekstikin oli kallista ja liki pyhää. Nykyään sitä painetaan mihin tahansa. Hienomman tekniikan kanssa on määrä käydä kovaa vauhtia samoin.

Mietin vain, haluammeko me tätä. Ihmisillä on tapana kiintyä kapineisiinsa. Mac-käyttäjät nyt tietenkin ristivät lelujaan [ensimmäinen iBookini oli Matilda, nykyisen PowerBookini nimesin hätäkasteella Futuraksi], mutta ihan terveiden miestenkin tiedetään antaneen nimiä rynkyilleen armeijassa.

Vaikka naisia istuisi joka oksalla, useimmilla on tapana tyytyä yhteen kerrallaan. Ja myydänpä maailmalla viidensadan euron kuulakyniäkin. Ei niitä huvita jättää pöydille lojumaan.

Minä en tiedä, onko ihminen sittenkään luonnostaan ubiseksuaali.

[Tämän tekstin ajatus syntyi joululomalla lukiessani Hesarista presidenttiehdokas Sauli Niinistön haastattelua, jossa toimittaja kysyi asiaankuuluvasti, seurusteleeko Niinistö. Toki, useiden henkilöiden kanssa joka päivä, ubiseksuaali Niinistö vastasi.]

Naispuolinen tuttava pohdiskeli ääneen, minkä merkkinen musiikkisoitin kannattaisi hommata. En ollut itse kovin julistuksellisella tuulella, mutta seurueessa oli toinen, joka totesi, että iPod, ilman muuta, sillä siinä on ylivertainen käyttöliittymä ja kaikkiaan kokonaisuus, joka vain toimii.

Soittimen hankkija oli epäileväinen. Tivasi, mitä se tarkoittaa käytännössä. Oli kuitenkin kuullut, että Applen tuotteet ovat aina muita merkkejä kalliimpia.

Käytettävyys ei sittenkään ole jokapäiväinen termi, mutta suosittelija lähti liikkeelle esimerkillä, joka yleensä toimii.

– No siis, tiedäthän sinä, kuinka raivostuttava joku Windows on; iPod ei ole sellainen, hän yritti.
– Kyllä mä osaan käyttää Windowsia, soittimen hankkija vastasi.

Ja mietin, että moni suhtautuu tekniikkaan kuin ajokorttiin. Ensin käydään sääntömuotoinen koulu ja sitten joko osataan tai ei osata ajaa autoa. Moni ajattelee sittenkin Nielsenin viidestä käytettävyystekijästä etupäässä opittavuutta. Ei edes tehokkuutta, saati miellyttävyyttä.

Moni on tyytyväinen opittuaan, kuinka tietty temppusarja tehdään, eikä sure sitä, että matkan varrella joutuu suorittamaan viisi ylimääräistä klikkausta, syöttämään ehkä tietoa, jonka kone jo tietää – ja että lopultakaan tämän tempun osaaminen ei mitenkään helpota toisen tempun keksimistä.

Kyllä mä osaa tätä käyttää. Ja jos proseduuri pääsee unohtumaan, sitä vartenhan on manuaalit. Näyttää siltä, että käyttäjäkeskeinen suunnittelu ei ole luonteva lähtökohta vielä edes käyttäjille.

Radiossa kysyttiin taannoin satunnaisilta helsinkiläisiltä, käyttävätkö Macciä vai PC:tä ja miksi näin. Yksikään PC-ihminen ei perustellut valintaansa odotetuilla argumenteilla: että PC:lle saa pelejä ja Symbian-koodaaminen tökkii Macillä. Kaikki sanoivat, että koska mä en osaa käyttää Macciä.

Minusta tuntuu, että Macciin vaihtaa nykyään etupäässä astetta geekimpi väki. Muut eivät uskalla, sillä osaavat jo käyttää Windowsia.