Jef Raskin oli kenties Normanin ja Nielsenin ohella yksi tunnetuimmista ja tärkeimmistä käytettävyysalan guruhahmoista. Hänen merkityksensä alkuperäisen Macintoshin luomisessa oli suuri, vaikka kiista koneen todellisesta isyydestä on ratkaisematon. Raskinhan häipyi kesken hankkeen, koska ei tullut toimeen Jobsin kanssa. Ironisesti Raskin menehtyi haimasyöpään vuonna 2005 – tautiin, josta Jobs selvisi.
Vuonna 2000 julkaistussa kirjassaan The Humane Interface Raskin osoittaa nykyisten tietokoneiden ongelmia ja tarjoaa omia ratkaisujaan inhimillisempien koneiden luomiseksi. Kirjassaan Raskin piirtää voimakkaan kuvan erehtymättömästä Raskinista, jonka 80-luvun loppupuolella julkaistu ja pikaisesti flopannut Canon Cat -kone edusti parasta mahdollista joka suhteessa.
Raskin on hankalassa roolissa kehuessaan alkuperäistä Macintoshia siltä osin kun hän oli sitä kehittämässä, mutta teilaamalla kaiken tuon jälkeen tapahtuneen kehityksen vääränä. Kirja myös vanhentui monien pienten yksityiskohtien osalta Mac OS X:n julkaisun myötä vuonna 2001. Jätetään kirjan hyvien ajatusten löytäminen lukijoiden harjoitukseksi tai myöhemmän tekstin aiheeksi ja keskitytään kritisoimaan heikommin perusteltuja.
***
Raskin hyökkää voimakkaasti käyttöliittymien kustomisointia vastaan. Hänen mukaansa se, että käyttöliittymä on parannettavissa mukauttamalla, vihjaa, että siinä on jotain vialla jo alun alkaen. Lisäksi hän korostaa, etteivät käyttäjät ole päteviä käyttöliittymäsuunnittelijoita, joten on turha kuvitella, että he osaisivat luoda mitään itsensä kannalta toimivaa. Tässä hän ottaa täysin poikkeavan kannan kuin esimerkiksi loppukäyttäjien asiantuntemusta korostanut pattern-ajattelun innoittaja Christopher Alexander.
Kiinnostavasti Raskin pyörtää sanansa vain viisikymmentä sivua myöhemmin, jolloin hän yhtäkkiä esittää, että on suotavaa, että käyttäjät voivat luoda ympäristöönsä uusia valikoita kirjoittamalla komentoja listaksi.
Tässä vaiheessa on jo päästy eroon hiiren tuomista rasitteista. Tuntuu, että siinä missä kirjan alussa kohdeyleisö on hyvin laaja, loppua kohti ollaan suunnittelemassa systeemiä, joka olisi miellyttävä Raskinille itselleen. Hän korostaa tehokkuuden merkitystä: “järjestelmän opittavuutta ja ymmärrettävyyttä tärkeämpää on sen käytön tehokkuus pitkällä aikavälillä”. Näin siitä huolimatta, että teknologian hiipiessä joka ovenkahvaan, yhä useampien laitteiden on oltava omaksuttavissa nopeasti, ilman ohjeita ja opettelua.
Tällaisia käyttöliittymiä tavataan kutsua intuitiivisiksi, mutta Raskin toteaa, että tämä on väärin. Hänen mukaansa tulisi puhua sen sijaan asioiden tuttuudesta [familiarity]. Koska intuitiivisuus tarkoittaa jotain, jonka omaksuminen onnistuu ilman oppimisprosessia, Raskin toteaa, että mikään artefakta ei koskaan voi olla intuitiivinen. Näin epäselväksi jää, onko termiin hirttäytymisellä muuta funktiota kuin semanttinen kikkailu.
***
Raskinin Cat-konetta käytettiin pääasiassa näppäimistön avulla. Näppäimistössä oli kaksi erityistä leap-näppäintä, jotka mahdollistivat inkrementaalisen haun [vrt. Firefoxin tai iTunesin haku] dokumentin sisällä. Varsinaisesti järjestelmässä ei ollut tiedostojakaan, vaan kaikki koneella sijainneet dokumentit esitettiin yhdessä pötkössä, ja dokumentit oli erotettu toisistaan erityisin koodein. Näitä koodeja etsimällä pystyi hyppimään dokumentista toiseen.
Raskin nostaa suuren metelin siitä, ettei Wordissa voi kyllin helposti etsiä kappaleenvaihtoja. Tätä en ole ikinä tarvinnut, mutta Windows-Wordissa en aikoinaan kyennyt poistamaan sähköpostissa syntyneitä rivinvaihtoja. Mac-versiolla onnistui kyllä.
Raskin myös mainitsee kolmessa eri yhteydessä, että inhimillinen käyttöliittymä ei tuhoa valittua tekstiä, jos sen päälle ollaan kirjoittamassa tai sijoittamassa uutta, vaan tämä tulee aina vahvistaa ensin delete-napilla.
Erityisen kovan tuomion saa tekstinkäsittelyssä käytettävä kursori. Tyypillinen |-tyyppinen tekstikursori sijoitetaan merkkien väliin, mikä tarkoittaa kapeaa kohdetta ja näin edelleen hidasta klikkaamista. Raskin ehdottaa, että teksti valittaisiin klikkaamalla sen sijaan kirjaimia. Näinhän toimittiin myös aikoinaan Xeroxin Starissa, jossa tosin tekstin valitseminen kolmine hiirennappeineen oli kaikkiaan kovin vaivalloista. Saattaa olla, että minäkin olen tämän vuoksi alkanut tehdä liki kaikki valintani suoraan näppäimistöltä.
Raskinin mukaan käyttäjien on vaikea hahmottaa, pyyhitäänkö kursorin vasemmalla vai oikealla puolella sijaitseva merkki näppäimistön pyyhintäpainiketta painettaessa. On hieman epäselvää, miksi hän ei kelpuuta perinteistä ratkaisua, jossa molemmille on omistettu oma painikkeensa, kun hän on muutenkin pyhittämässä erilliset näppäimet niin undo-komennolle kuin pikaiset laskutoimitukset mahdollistavalle calculatellekin.
Raskinin mallissa kursori jaetaan kahteen osaa, jossa yksi puoli kertoo, mihin suuntaan ollaan kirjoittamassa ja toinen, mikä kirjain seuraavaksi pyyhitään. Pyykimiskursori siirtyy kirjoitettaessa puolelta toiselle ennakoiden, mitä käyttäjä haluaa seuraavaksi tehdä. Kaksiosainen kursori monimutkaisine selityksineen tuntuu liki parodialta, mutta Raskin vakuuttaa [tutkimuksiin viittaamatta], että tämän tyyppinen kursori on vasta-alkajalle huomattavasti perinteistä helpommin ymmärrettävissä.
***
Raskinin idea oli päästä eroon epäinhimillisistä tiedostonimistä, ja tässä hän on toki oikeassa: ei ihmisillä ole tapana nimetä kaikkia muitakaan tavaroitaan, vaan he tunnistavat ne sisällön ja käyttötarkoituksen perusteella. Joiltain osin Mac OS X:n Spotlight toimii samaan tapaan kuin Raskinin ajatus tiedostot yhdessä pötkössä esittävästä järjestelmästä, josta voisi etsiä sanoja leap-nappien avulla.
Sittenkin systeemi perustuu oletukseen tekstitiedostoista. Vaikka kirja on kirjoitettu vuonna 2000, Raskin ei liiemmin suo sijaa multimedialle. Ketomatta jää, kuinka elokuvassa hypätään eteenpäin sanahaulla.
Raskinin graafisempi lähestymistapa tietokoneeseen kulkee nimellä ZIP, Zoomable Interface Paradigm [Raskinin Flash-demo, 8 Mt]. Se perustuu oletukseen, että ihmiset ovat taitavia liikkumaan maamerkkien perusteella. Kaikki koneen kohteet sijaitsevat laajalla kaksiulotteisella tasolla eri syvyyksillä, ja niiden välillä liikutaan zoomaamalla. Raskin teilaa muun muassa verkkosivujen hyperlinkit, sillä ne heittävät käyttäjän satunnaiseen paikkaan vailla tietoa uuden paikan suhteesta edelliseen. Raskinin mukaan tämänkin voisi ratkaista zoomaamalla: lähentäminen vastaisi eteenpäinnappia, loitontaminen paluupainiketta.
Lähestymistavan ongelmista hän ei tuttuun tapaansa mainitse mitään. Moinen reaalimaailman jäljittely toisi mukanaan tarpeettomia rajoituksia. Web 2.0:n tägihuuman ajatuksena on, että kohteita voidaan luokitella yhtä aikaa useampaan kategoriaan kuuluviksi ja luoda sitten älykkäitä kokoelmia tai tallennettuja hakuja tämän perusteella. Siten leipäpakasteet löytyvät sekä leipä- että pakasteosastolta. Raskinin spatiaalisessa mallissa ainoa tagi on kohteen sijainti, eikä sama kohde voi luontevasti sijaita kahdessa paikassa yhtä aikaa.
Epäselväksi jää myös, kuinka Raskinin leap-tekniikka on tarkoitus toteuttaa zoomattavassa ympäristössä. Missä järjestyksessä tiedosta toiseen hypitään, ja eikö käyttäjän pää mene pyörälle siirtymäanimaatioiden melskeessä [Raskin korostaa animaatioiden merkitystä suuntavaiston säilymisen kannalta].
Myös kahden dokumentin välillä vuorottelu olisi kovin kankeaa ZIP:n kanssa. Jos työstettävät dokumentit sijaitsevat fyysisesti kaukana toisistaan, niiden välillä siirtyminen vie paljon aikaa tai sitten toinen täytyy siirtää toisen viereen työskentelyn ajaksi. Toki, näin tehdään reaalimaailmassakin, mutta ei se järkevää ole, ellei ole pakko.
***
Kuvakkeista puhuessaan Raskin tasapainoilee jälleen varovasti alkuperäisen Macin kehumisen ja nykytilanteen teilaamisen välillä. Hänen tärkein ajatuksensa on, että kuvakkeiden perusteltiin alun perin olevan tekstejä helpommin aloittelijoiden ymmärrettävissä, mutta käytäntö on opettanut, että kuvakkeet tarvitsevat yleensä avukseen selitystekstin, joka hänen mukaansa vesittää koko idean. Lisäksi kuvakkeet vievät hänen mukaansa keskimäärin enemmän tilaa kuin teksti veisi.
Sitä Raskin ei mainitse, että tällaiseen suurempaan kuvakkeeseen on myös pientä tekstiä nopsempi osua. Liioin hän kieltäytyy huomaamasta, että neliömäisiä kuvakkeita on joustavampi sijoittaa käyttöliittymään kuin matalia ja leveitä tekstiobjekteja. Sitäkään hän ei myönnä, että tuttu kuvake erottuu muotonsa ja värinsä ansioista näytöltä tekstiä nopeammin. Olemme sentään yhtä mieltä siitä, että värien kuvaamiseen kuvakkeet sopivat tekstejä paremmin.
***
The Humane Interface on kelpo kirja. Se sisältää tärkeitä ajatuksia moodien välttämisestä ja yleisinhimillisten rajoitusten huomioinnista, kelvon johdatuksen GOMS-malleihin sekä esittelyn Fittsin ja Hickin laeista. Mutta se sisältää myös niin paljon subjektiivisia päähänpinttymiä ja joko tahallisia tai tahattomia huomaamatta jättämisiä, että lukiessa kannattaa edetä varoen ja huumorilla.
Tapaan testata iPodin toimivuutta pyytämällä satunnaisia kanssaihmisiäni etsimään tietyn kappaleen alkutilasta liikkeelle lähtien ja palaamaan sitten takaisin. Yleensä he ymmärtävät hyvin nopeasti, kuinka valikossa liikutaan ylös ja alas rullauspyörää pyörittämällä. Koska iPod nanon pinta on sileä ja rullan keskellä sijaitseva nappi väriltään valkoinen, kuten rullaa ympäröivä pinta, se ei tarjoa erityisen selkeää affordanssia painamiselle. Näin nanolla kestää tyypillisesti jonkin verran kauemmin kuin vanhalla 2G-iPodillani, ennen kuin käyttäjät keksivät edetä valikossa seuraavalle tasolle keskinappia painamalla. Vanhoissa iPodeissa keskinappi oli inauksen kupera, joten sitä oli vaikeaa olla huomaamatta. 