Will iPad deliver the Origami vision?

January 28th, 2010

While anxiously awaiting the Apple tablet, I took a look at the promo video of the original Origami device. Introduced in 2006 by Microsoft, it was an intriguing concept that was supposed to be something between a laptop and a phone.

What happened was what happens to the concept cars that are shown at exhibitions but never make it to production lines without losing their character. Sadly, the actual device failed to live up to the expectations set by the hype that surrounded the project. Just once when Microsoft was able to come up with a catchy name, it was watered to something like ultra mobile personal computer, UMPC. And the device was no better: David Pogue reported that he was actually able to click with it.

And you can “click the mouse” by pressing the Change Resolution button while also pressing the Menu button.

But nothing in this first crop is anything like what Bill Gates envisioned a year ago: a one-pound machine with all-day battery life and a price tag of $500 to $800. That dream, Microsoft admits, is years away.

[4 years, to be more accurate.]

My experiences weren’t any better (in Finnish).

***

Mockery aside, it’s interesting to see in hindsight that their vision was surprisingly similar to what iPad turned out to be.

YouTube - UMPC, Ultra-Mobile PC - Microsoft Origami

Downloading photos from you camera.

YouTube - Microsoft Origami

Doodling pictures.

YouTube - Microsoft Origami

Using it as a picture frame.

YouTube - Microsoft Origami

Typing with an auxiliary keyboard.

YouTube - Microsoft Origami

Playing games.

YouTube - Microsoft Origami

Using maps.

YouTube - UMPC, Ultra-Mobile PC - Microsoft Origami

And watching videos, of course.

Ironically, the only magazine shown in the video is printed on paper:

YouTube - Microsoft Origami

Recently, Microsoft has been getting attention with a concept called Courier. It takes the ideas even further and relies heavily on advanced text recognition. Let’s hope it won’t take another four years before we see something concrete along these lines.

***

Otto Berke, who led the design of Haiku tablet concept at Microsoft, has also commented on the iPad. He thinks that it is unsurprising as a product but gives Apple credit for the execution.

With the 7”-display-based Haiku/Origami, I aimed for greater mobility in the tradeoff between mobility and display real estate.

iPad – innostuksen ja pettymyksen aiheet

January 28th, 2010

Lohdullista nähdä, että Apple ei tyydy ilmeiseen. Vielä viime keväänä kaikkitietävät markkina-analyytikot neuvoivat Applea, että heidän kuuluu tehdä miniläppäri, koska kaikilla muillakin on. Kirjoitin tuolloin varmuuden vuoksi muistiin, etten usko, että Apple tekee mitään nykyistä kannettavaa pienempää suunnittelematta siihen kokonaan uutta käyttöliittymää.

Apple - iPad - Features - The best device for web, email & photos.

Upeaa nähdä, että he tekivät sen – sillä jonkun se täytyi tehdä. Olemme taas vähän lähempänä sitä tulevaisuutta, jota olemme koko ajan salaa odottaneet saapuvaksi.

On kuvaavaa, että Nokia julkaisi syksyllä laitteen, joka suunnilleen näyttää siltä miltä Applen miniläppäri olisi näyttänyt.

Kaikki on sanottu jo moneen kertaan. Twitter olisi kaivannut hetki sitten tagia aiheille, jotka eivät liity Appleen. Kerronpa minäkin mitä jäi päällimmäisenä mieleen.

iPad on yllättävä nimi. Olihan iPhonekin yllättävän lattea ja arvattava, mutta iPad on niin lähellä iPodia, että vähän ärsyttää. Tulee mieleen aika, jolloin oli olemassa iMac ja eMac, ja sai arvella, puhuuko toinen suomea vai englantia sanoessaan [iimäk]. Luultavasti [pädi] voittaa. iMacia kutsuttin vielä alkuaikoina [iimäkiksi], mutta kukaan ei varmaan sano [iifoun].

Apple - iPad - Watch the iPad video.

Kirjoittaminen näyttää kamalalta. Jobs sanoi, että kokonaisuuden upeuden ymmärtää vasta kun sitä pitää käsissään, mutta kuvissa näyttää siltä, että ranne on jatkuvasti valtavalla jännityksellä, kun sormia ei voi lepuuttaa missään. Olisin toivonut näkeväni näytön reunaan ankkuroidut puolikaarinäppäimet tai jotain muuta viilatumpaa.

Suomenkielistä näppäimistöä ei speksin mukaan tarjota, vaika sellainen on iPhoneen tehty. Samikki sanoi nokkelasti:

Apple seems to have stolen from Nokia the patent of not providing the Finnish keyboard (see tech specs). N97 revisited.

Apple - iPad - Features - The best device for web, email & photos.

Mikä ihme tuota oletustaustakuvaa vaivaa? Yleensä Apple on kunnostautunut taustakuvien valitsijana, mutta tuo on täysi floppi ja saa laitteen näyttämään kuvissa amatöörimäiseltä feikiltä. Sikäli hyvin Applemaista mainostaa, että ihan totta jätkät: saatte ihan itse valita taustakuvanne. Awesome.

Apple - iPad - Watch the iPad video.

Tuota saa olla jatkuvasti pitämässä kiinni. Kun maata röhnötän tässä sohvalla kirjoittamassa tätä, näyttö pysyy itsekseen pystyssä käsieni hosuessa näppäimistöllä. iPadillä joutuisin istumaan pystyssä laite sylissä tai nostamaan jalkani koukkuun ja tukemaan laitetta lonkkiini.

Keyboard dock

Miksi en voi käyttää bluetooth-näppäimistöä? [Päivitys: ehkä voinkin, hyvä.] Miksi en voi käyttää iPhonea modeemina? Voikohan sitä kytkeä kiinni ulkoiseen näyttöön? [Päivitys: Voi, jos kantaa mukana adapteria] Kamerasta pystyy onneksi siirtämään kuvia lisälaitteen ostamalla. Saisipa saman lisälaitteen toimimaan iPhonessakin.

Apple - iPad - Photos and images of iPad

iBooks näyttää upealta. E-ink-näytöltä on kiva lukea, eikä tuota kokemusta ymmärrä ennen kuin on kokenut. Mutta ne ovat hitaita ja kankeita vielä kauan, kun tämä on upea ja mieletön tässä ja nyt. Sikäli hauskaa, että käyttöliittymä on kovasti samanlainen kuin muinaisessa Pelihylly-hankkeessamme, josta kerroin diplomityössäni. Minäkin ajattelin, että kauppa voisi löytyä ympäri kääntyvän hyllyn takapuolelta.

Suomen kannalta tilanne on vähän ikävä, pelkään. Apple tuskin pitää täkäläisten kirjojen kanssa sen kovempaa kiirettä kuin elokuvien ja tv-sarjojen kanssa (Status tällä hetkellä: Ei koske Suomea). Applen laitteisiin taas ei yleensä voi ostaa sisältöä kuin Applelta. Ja kestää tovin jos toisenkin ennen kuin muilta valmistajilta tulee yhtä kiehtovia laitteita. iPhonekin sai olla pari vuotta rauhassa.

Mitä siitä puuttuu? Flash-tukea ei ole, mikä on aika kiehtovaa. John Gruber kirjoitti hiljattain hienon analyysin Adobesta, Applesta ja Flashistä. Hän uskoo, ettei Apple halua, että noin tärkeä osa webiä jää yhden yrityksen haltuun. Valtaosa Safarin kaatumisista aiheutuu lokien mukaan Flashistä eikä Apple halua pilata laitteitaan huonosti toimivalla tekniikalla, jota se ei pääse itse korjaamaan. Tietty mukana on bisneskulmaakin, mutta on likimain kaikkien muiden paitsi Adoben kannalta hyvä, että Apple tukee voimakkaasti HTML5:ttä ja javascriptiä, Gruber pohtii.

Kameraakaan ei ole. Ymmärrän hyvin, ettei iPhonessa ole web-kameraa, mutta tablettiin olisin sellaista melkein odottanut saapuvaksi. Monen saattaa olla hankala korvata tuolla kannettavaansa, jos harrastaa videopuheluita Skypessä. Ehkä ongelmaksi koettiin sama kuin puhelimessa: laitetta on työlästä pitää niin, että kamera kuvaa luontevasti. Ihmisten leuat ja sieraimet näyttävät ikävältä alaviistosta.

Stylusta ei ole, mutta ei kai kukaan sellaista kovin vakavissaan odottanutkaan. Luin juuri vertailun, jossa todettiin, että iPhonen näppäimistöllä kirjoittaa lopulta paljon nopeammin kuin Newtonilla ikinä. Saati Palmilla. Piirustelu näytti onnistuvan tyylikkäästi sormillakin.

Jalkaa ei ole. Tuota ei ole tarkoitus saada pystyyn pöydälle, ellei kanna mukana erikseen hankittavaa jalustaa.

Apple - iPad - Watch the iPad video.

Tuntovasteen antavaa näppäimistöä ei ole, mutta enpä tuollaista odottanutkaan. Myöskään uusia mullistavia eleitä ei juuri nähty, joskin valokuva-albumien esiin avaaminen pyyhkäisemällä nipistämällä näytti hyvältä.

Moniajoa ei ole. Ei ole millään muotoa eleganttia, että ohjelmaa vaihtaakseen saattaa joutua raapimaan n kertaa kotinäkymää, jos vaihdettava ohjelma sattuu olemaan kaukana – saati sitten että tiedot eivät pysy muistissa, mutta kun ei niin ei.

Uudistetusta notifikaatiojärjestelmästä ei ole tietoa. iPhone tarvitsisi Palm Pre -tyyppisen globaalin notifikaatioalueen, ja sama koskee kaiken järjen mukaan iPadiakin.

Tietoa julkaisualan mullistuksesta ei ole. New York Timesista näytettiin lupaava demo, mutta vielä ei ole tarkkaa tietoa, kuinka tämä pelastaa sanomalehdet.

***

En sittenkään malta odottaa, milloin joku tekee ensimmäisen korttipelisovelluksen. Kukin pelaaja näkee oman kätensä iPhonellaan, ja yhteisenä pelipöytänä toimii iPad. Näen jo sieluni silmin, kuinka pelikorttiteollisuus natisee liitoksissaa.

Tuhoisa Apple-historiani

January 16th, 2010

Sain kuin sainkin uuden iPhonen itsestään rikkoutuneen tilalle. Näyttöjä lukuunottamatta harkitsen Applea aina ensimmäisenä tekniikka ostaessani. Tarkempi pohdiskelu osoittaa, ettei tämä johdu ainakaan hyvistä kokemuksistani laitteiden kestävyydestä.

Valtaosa ostamistani Applen laitteista on käynyt joko takuuhuollossa tai vaihdettu uuteen. Ainoatakaan korjausta en ole sentään itse maksanut. En usko, että olen Applelle kovin tuottoisa asiakas.

iBook (500 MHz G3), 2001

skitched-20100116-180008.png

Ensimmäinen kannettavani. Noin kolmen vuoden iässä koneessa ilmeni tyyppiviaksi todettu ongelma: näytön kuva lakkasi näkymästä. Kone korjattiin Applen piikkiin, UPS hukkasi sen paluumatkalla kuukaudeksi jonkin hubinsa nurkkaan. Myin korjatun koneen eteenpäin. Ostaja palautti sen, sillä näyttö ei toiminut. Apple korjasi sen uudestaan, ja löysin sille uuden ostajan.

iPod (toinen sukupolvi), 2002

skitched-20100116-180239.png

Tuohon aikaan iPodien mukana tuli kuulokejohtoon kiinnitetty kaukosäädin. Omani liitin oli niin löysä, ettei se pysynyt kunnolla kiinni soittimessa. Melkoisen vaivan jälkeen sain vaihdettua itselleni uuden kaukosäätimen. Seuraavassa iPod-mallissa Apple oli vaihtanut liittimen tukevammaksi.

Vuonna 2005 soittimen kuulokeliitäntä oli kulunut niin, että ääni kuului vain monona. Tuona syksynä laite osoittautui sittenkin kallisarvoiseksi, sillä PowerBookkini kovalevyn lauettua, käynnistin tietokoneeni iPodin 10-gigaiselta kovalevyltä. Vanhan kunnon FireWire. Soitinta ei ole nähty sitten uudenvuoden 2005–2006. Älkää kysykö.

PowerBook (G4 12″, 1,33 GHz), 2004

skitched-20100116-180409.png

Tällä kertaa ostin koneeseeni AppleCaren. Se kannatti, sillä laitteesta päädyttiin vaihtamaan kovalevy kaksi kertaa ja emolevy kerran – kaikki takuuajan jo päätyttyä. Myös korroosiosta kärsinyt ranteenalusmetalli vaihdettiin pyynnöstäni jonkin korjauksen yhteydessä.

Ensimmäisen levyn hajotessa olin opiskelemassa Saksassa ja sain jostain systä odotella varaosaa yli kuukauden. Tuolloin minut pelasti, että sain tehtyä välttämättömimmät hommani iPodiani kovalevynä käyttäen.

Kone päätyi pikkuveljilleni ja toimii yhä. Välillä vihkiytymättömämpi väki tulee kysymään: Mitä, onko Apple tehnyt miniläppärin?

iPod nano (1. sukupolvi), 2005

skitched-20100116-180554.png

Nano ilmestyi saataville juuri sopivasti ensimmäisen iPodini kuulokeliitännän petettyä. Ensimmäinen laitteeni kesti puolisen vuotta, kunnes se pimeni täysin. Uusi vaihtui kivuttomasti takuuseen. Siinä saksalaisessa Mac-liikkeessä alettiin pikkuhiljaa tuntea minut.

MacBook Pro (2,2 GHz), 2007

skitched-20100116-180658.png

Nykyisin käytössäni oleva kone kävi pikaisessa näytönvaihdossa takuuaikansa loppumetreillä. Näytön keskivaiheille piirtyi pystysuuntaisia värikkäitä viivoja, kun näyttöä avasi tai sulki. Tyyppiviaksi todettiin tuokin.

iPod touch (1G), 2007

skitched-20100116-182016.png

Ostin iPod touchin, kun siitä sai jonkin alennuksen koneen ostamisen yhteydessä. Ja ihan ammatillisesta mielenkiinnosta, tietty.

Kuinkas tämä nyt hajosikaan. En tahdo muistaa. Takuuaikana joka tapauksessa, ja sain vaihdossa uuden. Lahjoitin sen eteenpäin, kun siirryin iPhoneen.

iPhone (3G), 2008

skitched-20100116-180805.png

iPhonen toinen kuuloke hajosi heti ensimmäisen viikon kuluessa. Liimaus petti, ja kuulokkeen ritilä ja kaiutinosa työntyivät ulos muovista. Sonera totesi, että oma vika.

Puhelimen näyttö lakkasi toimimasta vuoden ja 4 kuukauden jälkeen. Kuluttajansuojalakiin vetoaminen ja huoltoyhtiön lausunto, että laite olisi korjattu takuun piikkiin, jos takuu olisi ollut voimassa, saivat Soneran vaihtamaan laitteen uuteen.

Airport Express, ??.

skitched-20100116-180854.png

Käytettynä ostamani Airport Express -tukiasema pimeni itsekseen tässä jokunen viikko sitten. Tarkasta ostoajankohdasta ei ole tietoa.

iPod nanoni toimii edelleen mainiosti, vaikka akku alkaa olla heikossa kunnossa. Nike + iPod toimisi varmaan muuten, mutta kenkäanturin paristo on loppu eikä sitä voi vaihtaa. Mighty Mouse toimii, mutta vierityspallo on jatkuvasti jumissa. Sen syrjäyttänyt Magic Mouse on paras hiiri ikinä, mutta tykkää syödä paristoja.

VR:n uusi lippuautomaatti on pettymys

January 15th, 2010

VR:n uudet vihreät lippuautomaatit ovat jo jonkin aikaa vaanineet asemien auloissa kehottaen ihmisiä painamaan ctrl + alt + del. Laitteiden painikkeiden puuttuminen on tehnyt tästä haastavaa.

skitched-20100118-185811.png

Nyt automaatit ovat auenneet varsinaiseen käyttöön. Pettymyksekseni huomasin, ettei uusi automaatti tarjoa helpotusta vanhan jättämiin ongelmiin, mutta on ergonimiselta suunnittelultaan edeltäjäänsä huonompi. Nämä asiat harmittavat:

  • Käyttöliittymä ei hyödynnä kosketusnäyttöä.
  • Näyttö ei näy kunnolla pitkälle käyttäjälle.
  • Vieläkään ei ole mahdollista ostaa vierekkäisiä paikkoja, jos kumpikin haluaa maksaa oman lippunsa.

***

Laite on vihreä ja siinä on kosketusnäyttö – siinä tärkeimmät uudistukset. Valikkorakenne on edelleen vanhan automaatin kaltainen. Edellisessä automaatissa käytettiin näytön reunojen ympärille siroteltuja painikkeita (vrt. pankkiautomaatti), joten oli luontevaa, että näytön valinnat sijaitsivat näiden fyysisten painikkeiden yhteydessä. Kosketusnäytöllä tässä ei ole mieltä, mutta näin toimitaan silti yhä.

Vaikutelma on huvittava näkymässä, jossa valitaan kaukojunalippua. Näytön keskiosa on tyhjä ja reunaa kiertää koskestuspainikkeiden sarja. Vihoviimeinen painike alaoikella antaa mahdollisuuden määräaseman kirjoittamiseen. Olisi voinut olla mielekästä laittaa haku näkyville hyödyntämättömään tilaan näytön keskelle.

skitched-20100118-190015.png

Kohteet on ripoteltu hassusti näytön reunoille.

No, tämä on pientä. Suurin ongelma on, että näyttö on suunnattu huonosti. Ymmärrän, että 192 cm pitkänä olen keskimääräistä pidempi, mutta sen paremmin vanhalla automaatilla kuin pankkiautomaateilla tästä ei koidu ongelmaa. Uudella lippuautomaatilla sen sijaan minulta jää näkemättä suuri osa näytön ylälaidasta. Tällä alueella esitetään mm. näkymän otsikko, joka olisi sinänsä mukava nähdä.

skitched-20100118-190139.png

Tältä näkymä näyttää minun silmääni.

skitched-20100118-190254.png

Tältä sen on tarkoitus näyttää (huomatkaa tuikitarpeellinen ^-merkki).

(Luulin, että ihmiset ovat pitenemään päin, mutta tällainen hölmöily tuntuu olevan tapana uusissa automaateissa. Ikävintä on, ettei näitä voi korjata softapäivityksellä. Matkakortin latausautomaatti kärsii samasta ongelmasta: maksukortin näyttö on sijoitettu niin, ettei se osu silmiini. Asiaa hankaloittaa erityisesti se, ettei päänäytöllä mitenkään indikoida, että alanäytöllä olisi asiaa.)

Suurin pettymys VR:n lippuautomaatissa on sittenkin, ettei se tarjoa ratkaisuja vanhoihin ongelmiin. Hyvin usein olen matkustanut porukalla jonnekin. Tällöin haluaisin istua matkaseuralaisten kanssa lähekkäin.

Hyvin harvoin haluan maksaa matkaseurani matkoja. Tähän VR ei tarjoa ratkaisua. Jos liput haluaa ostaa erikseen, paikat arvotaan satunnaisista paikoista junaa. Ei keinoa tehdä tilausta ensin ja maksaa sitten yksi kerrallaan niin kuin ravintolassa.

Onko taustajärjestelmä tosiaan näin huono vai eikö kellekään muka tullut mieleen?

Twitter-lunttilappu (ja mistä se kielii)

December 2nd, 2009

Tuija julkaisi taannoin hyödyllisen Twitter-lunttilapun.

@-merkki käyttäjätunnuksen edessä on merkki puhuttelusta. (– –)
RT @nimimerkki viestin edessä tarkoittaa, että kirjoittaja on pannut sanan kiertämään eli Re-Tweettaa kaverin viestiä omille verkostoilleen luettavaksi. (– –)
#risuaita merkkijonon edessä ilmaisee kanavatunnuksen. (– –)
Uusinta uutta Twitterissä ovat listat

En malta olla mainitsematta, että mieleen tulevat TKK:n tietokone työvälineenä -kurssin Unix-lunttilaput.

ls {path} It’s ok to combine attributes, eg ls -laF gets a long listing of all files with types.
ls {path_1} {path_2} List both {path_1} and {path_2}.
ls -l {path} Long listing, with date, size and permisions.
ls -a {path} Show all files, including important .dot files that don’t otherwise show.
ls -F {path} Show type of each file. “/” = directory, “*” = executable.
ls -R {path} Recursive listing, with all subdirs.
ls {path} > {filename} Redirect directory to a file.

Tietty oikoteitä on hyvä olla, mutta erityisen valtavirtaystävällisenä en Twitteriä pitäisi ennen kuin tauhkat saa siivottua näkyvistä eivätkä toiminnot ole vain muistin varassa. Eikä sillä, varmaan saakin, jos osaa ottaa käyttöön oikean clientin. Sekin tuntuu olevan oma hifistelylajinsa.

Täytyy samalla kertaa mainita, että minusta on hienoa, kuinka Facebook opettaa hienovaraisesti uusia ominaisuuksiaan. Kun näin Sulopuiston statuksessa linkin toiseen henkilöön, vein hiireni linkin päälle ja sain heti selityksen, kuinka moinen ihme syntyy. Samalla @-merkillä kuin Twitterissäkin, mutta lopulliseen tuotteeseen ei erikoismerkkejä sotketa.

Screen shot 2009-12-02 at 22.47.07

Kun statusta kirjoittaessaa lisää @-merkin, saa kätevän listan kontakteistaan, joten nimeä ei tarvitse kirjoittaa kokonaan ja se menee varmasti oikein. Tämä ei tietty onnistuisi samaan tapaan Twitterissä, jossa saa huutaa koko maailmalle.

Kuinka nappien vähentäminen lisää monimutkaisuutta

November 24th, 2009

[Tämä teksti on julkaistu alun perin työblogissani, mutta sopii varmasti tännekin.]

Applen laitteita yksinkertaisiksi kehuvat muistavat mainita yhdeksi syyksi sen, että nappuloita on vähän. Googlekin saa kehuja: siinä on vain yksi luukku ja hakunappi. “Voisiko meidänkin tuotteemme olla niin kuin Google”, jotkut suunnittelijat tuskailevat pomojensa vaatimuksia. Asia ei ole noin yksinkertainen.

Nappien ja valintojen poistaminen on triviaalia. Karsimisen tekeminen niin, että aiotut tehtävät saa suoritettua jouhevasti, on haastavaa.

Kuka tahansa pienellä näytöllä ja parilla painikkeella varustettuja piippaavia laitteita säätänyt tietää tämän. Laite voi olla digitaalikello, askelmittari tai polkupyörän nopeusmittari. Yhteistä näille on, että ne näyttävät yksinkertaisilta vähine nappeineen, mutta todellisuus on tuskainen. Lukuja saa nylkyttää eteenpäin painallus kerrallaan ja jos innostuu painamaan kerran liikaa, joutuu kelaamaan koko listan läpi uudelleen. Taaksepäin liikkumiselle kun ei omaa nappia riittänyt.

Kun nappeja on enemmän kuin toimintoja, yksi painike joutuu vastaamaan monesta asiasta. Tällöin käyttöliittymään tuodaan erillisiä tiloja eli moodeja (mode). Moodeja kannattaa välttää, jos suinkin mahdollista, sillä ne ovat ihmisille vaikeita ja aiheuttavat joidenkin tutkimusten mukaan suurimman osan tilanteista, joita onnettumuusuutisissa kutsutaan inhimillisiksi virheiksi (yleensä inhimillisen virheen takana on epäinhimillinen järjestelmä, mutta tätä harvoin mainitaan uutisissa).

***

Moodi voidaan määritellä niin, että eri moodeissa sama toiminta aiheuttaa eri vasteen. Näin esimerkiksi tietokoneen caps lock -painikkeella siirrytään moodista toiseen. a-painikkeen painaminen tuottaakin yhtäkkiä vasteeksi A:n. Moodista kerrotaan valolla, joka monissa näppäimistöissä sijaitsee aivan muualla kuin caps lock -nappi, ja jää näin helposti huomaamatta. Työnäppäimistössäni ei näköjään ole minkäänlaista indikaattoria asiasta.

Yleensä vahingossa painetun caps lockin huomaakin vasta jäljestä, joka ei vastaa tarkoitusta (erään tiedon mukaan viimeisin tahallinen caps lockin painallus sattui vuonna 1987). Moodivirhe on tapahtunut, mutta onneksi lopputulos ei ole sen vakavampi.

Yksi liennytys määritelmälle on. Jos moodi on käyttäjän huomion kohteena, painikkeen modaalisuus on hyväksyttävää. Näin on ihan ok tehdän play/pause-painike musiikkisoittimeen, sillä käyttäjä tietää missä moodissa hän on kuulemalla äänen korvissaan. Musiikin pysäyttäminen on paljon hankalampaa, jos kuulokkeet eivät ole korvilla ja joutuu pohtimaan, tarkoittaako näytöllä näkyvä play-symboli, että musiikia toisetaan parhaillaan vai että musiikin toisto alkaa, jos nyt painan vieressä olevaa nappia.

Viimeksi tuskailin moodien kanssa suuremmin viime kesänä. Yritin katsoa kelloa Helsinki-Tallinna-purjehduskilpailussa. Kädessäni oli Claes Ohlsonilta ostettu anadigikello, jonka näytön taustavaloa en tahtonut saada päälle. Painoin kaikkia neljää nappia vuoron perään, mutta mikään ei toiminut.

Valonappi oli modaalinen, se toimi vain tietyssä moodissa. Muissa tiloissa se teki jotain muuta. En muistanut ulkoa myöskään mode-napin sijaintia, joten olin täysin arvailun varassa. Jonkin aikaa nappeja painettuani valo viimein syttyi, mutta huomasin harmikseni, että nappeja hakatessani olin tullut säätäneeksi kellonajan vääräksi. Onneksi valo valaisi myös viisareita sen verran, että sain lopulta ajan selville.

***

Einstein kehotti tekemään asioista niin yksinkertaisia kuin mahdollista, mutta ei yhtään yksinkertaisempia. Larry Tesler on samassa hengessä todennut, että järjestelmiin liittyy tietty määrä välttämätöntä monimutkaisuutta. Sähköposti vaatii lähettäjän ja vastaanottajan osoitteet, joten ne on pakko tietää.

Sähköpostiohjelma voi auttaa niin, ettei omaa osoitetta tarvitse kirjoittaa, ja vastaanottajakin osataan täydentää muutaman kirjaimen perusteella. Jos halutaan säästää käyttäjää ajattelulta, suunnittelijan on ajateltava etukäteen tämän puolesta. Monimutkaisuuden määrä on vakio, mutta toisessa tapauksessa lopputuloksena on tyytyväinen käyttäjä.

Joskus ajattelun tekee suunittelijan sijaan tekniikka. Google pystyy tarjoamaan yksinkertaisen hakuluukun juuri siksi, että heillä on valtava määrä dataa ja mielettömät algoritmit sen läpikäymiseen. Lopputulos on yksinkertainen, mutta ei liian yksinkertainen. Välttämätön monimutkaisuus on mukana

Samsungin kosketusnäyttömainos

November 22nd, 2009

Samsung mainostaa kosketysnäyttöpuhelimiaan sinänsä nokkelalla bussipysäkkimainoksella. Ainakin Rautatiesaseman eteen ratikkapysäkille on asennettu näyttö, jota pääsee tökkimään.

Sääli vain, että teksti on niin pienellä, että matalaresoluutioisella näytölle se on liki lukukelvotonta. Olisi saattanut kannattaa testata mainosta edes kerran ennen kuin lähti kalliilla rahalla levittämään sitä ympäri pysäkkejä.

P1070570

sansungin kosketusna0308ytto0308mainos

Kokonaan oma kysymyksensä on, mitä mieltä on tarjota noin laajaa valikoimaa puhelimia neljällä eri käyttöjärjestelmälla, mutta enpä lähde tuohon tällä kertaa.

Pitäisikö murupolkuelementin kertoa, missä käyttäjä on oikeasti käynyt?

November 4th, 2009

Murupolku on hauska käännös nokkelasti nimetystä breadcrumb trail -navigointielementistä. Hannu ja Kerttu jättivät muruja taakseen löytääkseen tiensä kotiin. Tyypillinen murupolku ei sittenkään kuvaa käyttäjän todellista historiaa, vaan sivuston hierarkista rakennetta.

Mm. Arthur Clemens on suosittanut käyttämään elementille toista termiä, ja Jakob Nielsenkin on huomauttanut, että nimi johtaa harhaan.

Apple - Magic Mouse - The world2019s first Multi-Touch mouse.

Applen sivuilla murupolku sijaitsee tyypillisen sivun ylälaidan sijaan huomaamattomasti alatunnisteen lisänavigaation osana

Nielsenin ohje on kuitenkin yksikäsitteinen: murupolun tulee kuvata sivuston rakennetta, muuten se vain toistaa paluu-painikkeen toiminnallisuuden. Juho Päivärinta on tehnyt murupoluista hiljattainkokonaisen gradun [PDF, 1,5 Mt] ja toteaa (s. 29), että kävijän todellista historiaa kuvaavia murupolkuja käytetään harvoin:

Polku-murupolut (“miten sinä tulit tänne”) ovat dynaamisia ja edustavat termin alkuperäistä metaforaa eli näyttävät polun, jonka käyttäjä on kulkenut Web- sivuston sisällä päästäkseen nykyiselle sivulle (Rogers & Chaparro 2003, 1; Instone 2002, 1). Sivuston sama sisältö voidaan esittää myös toisten murupolkujen avulla, koska käyttäjät voivat kulkea eri reittejä samaan kohteeseen. Nämä murupolut ovat yleisiä tietokantapohjaisten Web-sivustojen keskuudessa. (Instone 2002, 1.) Murupolkujen linkit eivät viittaa sivuston laajempiin luokkiin hierarkiassa, vaan ne viittaavat sivuihin, joissa käyttäjä on aikaisemmin käynyt (Aery 2006). Spoolin (2008) mukaan näitä murupolkuja käytetään harvoin Web-sivuilla (Spool 2008).

Lainauksessa sanotaan, että historiaa näyttävät polku-murupolut (sanana vähän hupsu) olisiat käyttökelpoisia tietokantapohjaisilla web-sivuilla. Onko nykyään olemassa muitakin?

Perinteiset hierarkiset murupolut tuntuvat minusta usein teennäisiltä, kun sivustolla ei ole varsinaista hierarkita rakennetta. Mikä on vaikka Amazonin, Youtuben tai Flickr:n hierarkia? Niissä on pääsivu ja sisältöä, joihin liittyy erilaisia tägejä, mutta tägeillä ei ole keskinäistä hierarkiaa. Jos valitsen yksittäisen videon tai kirjan etusivulta, enkö ennemminkin hämmenny, että olen hypännyt satunnaisen kategoriapolun päähän.

Ehkä tästä syystä mainituissa palveluissa ei murupolkua näykään.

Päivärinnan viittaama Jared Spoolin artikkeli sisältää hyviä ajatuksia. Siinä varoitetaan murupolkujen itsetarkoituksellisuudesta ja kehotetaan miettimään, mikä on oikeasti hyödyllistä. Spoolin attribuuttipohjainen murupolku kuulostaa mielekkäältä tietokantapohjaiselle sivulle. Kun käyttäjä kaventaa tuotevalikoimaa hakutuloksia suodattamalla, tehdyt valinnat näytetään murupolussa.

Tämä ei korvaa selaimen paluutoimintoa, sillä suodattaminen saattaa tapahtua ajax-henkisesti yhdellä ainoalla sivulla. Saatu informaatio on myös mielekkäämpää kuin kiinteä hierarkian esittely, sillä se heijastelee käyttäjän tekemiä todellisia valintoja.

Taannoin kehumani Fruugo toimii näin, kuinkas muuten. Murupolku kuvaa käyttäjän hakutulosta rajatessaan tekemiä valintoja.

Sisustus - Koti | Fruugo

Olin aikeissa sanoa, että tuotteen itsensä sivulla murupolkua ei kuitenkaan ole, vaan tarjolla on vain linkki takaisin tuotteen pääkategoriaan. Tuo on näemmä muuttunut sitten viimenäkemän. Nyt siellä on sittenkin murupolku.

Esimerkki havainnollistaa hyvin, kuinka tuotteen omalla sivulla oleva kiinteään hierarkiaan perustuva murupolku näyttää erilaisesta kuin haettaessa syntynyt valittuihin attribuutteihin perustuvat murupolku. Tuote olisi ollut löydettävissä myös ilman valitsemaani määrettä Kiinteä kattovalaisin, mutta koska satuin sen valitsemaan, minun murupolussani se näytettiin.

Pendant Nova Small Lamp | Fruugo - Tuotteet

(Hollanti sentään on kiva kieli, jos ei muuta.)

Mitähän tästä nyt pitäisi sanoa.. Tietokantapohjaisilla sivuilla kannattaa tarjota attribuuttiperusteinen murupolku, joka peilaa käyttäjän tekemiä valintoja. Yksittäisen tuotteen sivulla voi näyttää hierarkisen murupolun, jos mielekäs hierarkinen rakenne on luotavissa. Kuten Nielsenkin toteaa, ei murupoluista pahemmin haittaakaan ole.

Mitä saisi olla?

October 27th, 2009

On ilahduttavaa huomata, että kirjoituksenaiheita tulee nykyään vastaan tiuhemmin kuin jaksan kirjoittaa. Välillä pää ehti tuntua vähän tyhjältä. [Olit armeijassa, joten se oli tarkoituskin.]

Tuodakseni vähän demokratiaa tännekin, listaan alle aiheita siten kuin olen niitä puhelimeni muistiin merkinnyt. Voitte sitten arvata, mistä ne saattaisivat kertoa ja ehdottaa kommenteissa, mistä kirjoitan seuraavaksi.

  • Hajuton maali, äänetön automaatti (ei bugi vaan fiitsu)
  • Omituista, paikat muuttuvat (case VR ja Nordea)
  • Pullonpalautusautomaatti
  • Mäkkärin roskis
  • Blogin arkistot ja kronologian suunta
  • Uusi välilehti -pattern
  • Mitä tapahtui fluidille?
  • Murupolku vs. todellinen historia
  • Linkit, painikkeet ja suodatin
  • Juoma-automaatin pohjassa pidettävä nappi
  • Kauppakuitin käytettävyys
  • iPhone peliohjaimena
  • Asetusnäkymä varastaa show’n
  • Älykköpuhelin Palm Pre
  • Mihin vuorovaikutussuunnittelija mahtuu agiilissa softakehityksessä?

Adage vahvistaa käyttöliittymäsuunnitteluaan

October 26th, 2009

Tuukka Muroke ja Raino Vastamäki

Tuukka Muroke (vasemmalla) ja Raino Vastamäki

– Onko aina pakko olla niin kiire? Kauheesti tehdään, mutta missä on ne tähtituotteet. Eivät Suomessa ainakaan – enää, Adagen tutkimusjohtaja Raino Vastamäki huokaa.

Käyttäjän ystävät -yhdistyksen nykyiset ja tulevat käytettävyysammattilaiset ovat ahtautuneet Adagen neuvotteluhuoneeseen kuulemaan yhtiön tuoreita kuulumisia. Aiemmin pelkkään käytettävyystutkimukseen keskittynyt yhtiö on laajentumassa myös suunnittelun puolelle.

– Käytettävyystutkimus on edelleen kapea niche, joka ei ole kovin kilpailtu. Suunnittelupuolella peli on sen sijaan kovaa, Vastamäki taustoittaa.

Monet yritykset eivät halua maksaa pelkästä tutkimuksesta, ja siksi myös Adage hakee uutta kasvua käyttäjäkeskeisen suunnittelun puolelta.

– Hyvässä kasvussa olemme olleet tähänkin saakka. Vuosituhannen alun perustamisen jälkeen olemme kasvaneet viidenkymmenen prosentin vuosivauhtia, Vastamäki muistuttaa.

Parinkymmenen hengen yritys on alallaan varsin tavallisen kokoinen.

– Pieniä firmojahan nämä tapaavat olla maailmallakin. HFI taitaa olla suurin, mutta se on ymmärtääkseni pienentynyt viime aikoina, Vastamäki kertoo.

Muistoja matkakortinlukijasta

Powerpoint-kalvon matriisi esittelee yrityksen palveluita. Kalvo on tyylikäs. Ilme ei vastaa parin vuoden takaisia hieman pölyisiä muistikuviani Adagesta.

Design, tutkimus ja tuki ovat toiminnan muodot – alustoja ovat web, ohjelmistot ja mobiili.

– On meillä historiaa myös hardiksesta. On tutkittu satamanosturia ja testattu veroilmoituksen paperilomake, mutta nämä kolme ovat nykyään pääalueet, Vastamäki tarkentaa.

Esiin nousee, että Adage on tutkinut myös matkakortin lukulaitteita. Tosin heidät kutsuttiin hätiin vasta siinä vaiheessa, kun vahinko oli jo tapahtunut.

– Yksi konkreettinen tekemämme juttu oli poistaa virhepiippaus, kun kortti tunnistetaan kortiksi, mutta ei saada kunnolla luetuksi. Kun laite onkin hiljaa, käyttäjät ymmärtävät, ettei lukeminen onnistunut ja yrittävät uudestaan.

Vastamäki selittää, kuinka matkakortin lukijaa olisi voinut testata vaikka kuinka, mutta kaikki asiat eivät nouse esiin testissä.

– Pitää miettiä myös sitä kautta, että tunnistaa virheet ja tekee niistä mahdottomia.

Vastamäki innostuu pohtimaan käyttäjä- ja käytettävyystutkimuksen eroja.

– Kun väki väittää, ettei muutamalla käyttäjällä saada luotettavasti yleistettäviä tuloksia, tulee ymmärtää, ettei tutkitakaan käyttäjiä vaan käytettävyyttä. Käyttäjistä ei tietenkään saada noin pienellä otoksella yleistettävää tietoa, Vastamäki sanoo psykologin varmuudella.

Esteettömyys vilahtaa kalvoilla yhtenä tarjottavana palveluna. Yleisöä kiinnostaa, millaisia toimeksiantoja tältä suunnalta tulee.

Kuten arvata saattaa, esteettömyys ei suuresti kiinnosta yrityksiä.

– Aina ei tajuta, että se koskee muitakin kuin sokeita. Tuotteita suunnitellaan hävittäjälentäjille, mutta aika harva meistä on hävittäjälentäjä, Vastamäki havainnollistaa ja huomauttaa, että vain pieni osa sokeistakaan on todella sokkoja.

– Sitä paitsi vain harva sokea osaa lukea braille-aakkosia, hissejä vuosikaudet suunnitellut Aapo Puskala lisää.

Kysyn, kuinka oleellisena Vastamäki pitää käytettävyystesteihin osallistuvien käyttäjien tarkkaa kuulumista kohderyhmään. Muun muassa Steve Krug on korostanut, ettei kannata stressata tästä liikaa, sillä ilmenevät ongelmat ovat usein niin geneerisiä, että ne löytyvät, vaikka käyttäjien tausta vähän ideaalista poikkeaisikin. Oikeiden käyttäjien etsimisessä kuluu kuitenkin helposti jonkin verran aikaa.

– Meidän ratkaisumme on löytää oikeat käyttäjät nopeasti, Vastamäki kuittaa.

skitched-20091026-165944.jpg

Käyttäjällä on vähintään yksi neuvotteluhuoneellinen ystäviä

Dokumentaatio kevenee

Vastamäki esittelee prosessia, joka muistuttaa pääpiirteiltään oppikirjojen käsitystä käyttäjäkeskeisyydestä. Kokonaisuudessaan se on sittenkin varsin lineaarinen.

Keskustelua syntyy terminologiasta. Prosessissa ei ole erotettu vuorovaikutussuunnittelua ja käyttöliittymäsuunnittelua, ja kyselen, pitäisikö. Näiden tarkkaa erottelua ei kuitenkaan koeta tarpeelliseksi, sillä käytännön työssäkin asiat menevät luontevasti limittäin.

Adage on suunnittelulaajentumisensa myötä alkanut tuottaa myös lopulllista grafiikkaa suunnitelmiinsa. Keskustelussa nousee esiin ilmiö graafikoista, jotka eivät pysy aisoissa, vaan suunnittelevat visuaalisen ilmeen ohessa uudestaan jo valmiiksi mietityn vuorovaikutuslogiikan. Vastamäki toteaa, että aidolla rinnakkaisella yhteistyöllä selvitään tästäkin haasteesta.

Esiin nousee myös dokumentoinnin luonne, kun nykyään vallalla oleva agiili kehitys vannoo mahdollisimman kevyen dokumentaation nimiin.

Käytettävyysasiantuntijana työskentelevä Tuukka Muroke kertoo, että tavanomainen sykli, jolla käytettävyystesti etenee alkupalaverista tulosten raportointiin, on noin kaksi viikkoa. Vastamäki lisää, että tiukimmillaan tuo on puristettu yhteen päivään.

Asiantuntija-arvioita tehtäessä arvioita tehdään yleensä 1–2 hengen voimin.

– Harva firma halua maksaa Nielsenin suosittamasta vähintään kolmesta, Vastamäki toteaa.

Monelle asiakasyritykselle menetelmät ovat edelleen hieman vieraita. Yritykset saattavat puhua testistä, kun tarkoittavat asiantuntija-arviota.

Käytettävyysala yliedustettu Suomessa

Vastamäki esittelee maailmankarttaa. Adagella ei ole konttoreita ulkomailla, mutta yhteistyötahoja ja valmiuksia projektien toteuttamiseen on kaikilla mantereilla.

– Matkustaminen liittyy lähinnä käytettävyyasiantuntijan työnkuvaan, suunnittelutyö tapahtuu meidän yhtiössämme etupäässä Suomessa, Vastamäki vinkkaa uraansa suunnitteleville.

Kaukomailla haasteeksi tulee, ettei ihmisten eleitä enää osaa tulkita oikein. Hankalimmaksi paikaksi tehdä tutkimusta Vastamäki mainitsee arabimaailmaan, jossa jo lupakäytännöt saattavat olla uuvuttavia.

Kysyn vakiokysymyksen: Kuinka Ruotsissa?

Vastamäki kertoo, että käytettävyysala on Suomessa poikkeuksellisen hyvin edustettu “ilmeisestä syystä”. Ruotsissa hän arvioi olevan suurin piirtein saman verran alan toimintaa, vaikka maa on suurempi.

Muistelen kuulleeni arviosta, että Venäjällä oli jokunen vuosi sitten alle 100 käytettävyysasiantuntijaa ja kysyn, kuinka nykyään mahtaa olla.

– Tuskinpa juuri enempää, Vastamäki hymähtää.

Laaja asiakaskunta

Kiinnostavin osa käytännön työstä jää verhon taakse. Kiusallista alalla on, että tehdyistä töistä saa harvoin puhua, ja monet yhtiöt kieltävät mainitsemasta edes asiakkuuksia.

Yleisöstä kysytään, eikö kannattaisi laittaa maininta referenssioikeudesta mukaan projektisopimukseen. Vastamäki kertoo, että näin on tapana tehdä, mutta isot firmat päättävät lopulta mitä tahtovat.

Esiin nousee ajatus, eikö asiakasfirmalle luulisi olevan suorastaan ylpeyden aihe, että tuotteeseen voi lyödä tunnetun testausfirman logon: Adagen testaama tuote.

Vastamäki kiittelee sanan kuitenkin kiirineen: yleensä ne, jotka ymmärtävät käytettävyystutkimuksen merkityksen, tuntevat myös Adagen.

– Me emme hypetä turhia. Adage on no-nonsense, Vastamäki linjaa.

Hän pohtii, että jotkin muut alan yritykset ovat etääntyneet liian kauaksi käyttäjistä, mutta Adage on pysynyt uskollisena juurilleen.

Viimeisenä viestinään opiskelijoille Vastamäki kehottaa seuraamaan Adagen tietä:

– Opetelkaa suunnittelemaan. Pelkällä käytettävyysasiantuntijan profiililla töiden löytäminen voi olla hankalaa, mutta suunnittelutaitoinen löytää aina tekemistä.